Kohtaloni,jonka olin hukannut.

 

Olen aina antanut itsestäni muille kaiken toivoni ja pyrkinyt hyvään.

 

Palkkio siitä on kuitenkin useimmiten kuitenkin ollut vain kaatosade ja saavillinen jääkylmää vettä niskaan, joka ei sekään herättänyt.

 

Olen yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt valintoja joista en ole ylpeä.

 

Kaiken aikaa olen kuitenkin vain halunnut saada itselleni edes pienen palan onnea,pienikin siivu riittäisi jakaisin kuitenkin lopun kakun muille.

 

Tiedän olevani yhtä syyllinen omaan kohtalooni kuin muutkin,mutten halunnut sitä tai osannut valita itselleni onnellisempaa loppua. En silti kuitenkaan haluaisi kenenkään elävän niin en edes itseni vaikken itseäni rakastanutkaan.

 

Pelkäsit öisin,etsit epätoivoisesti sitä pientä valonkajoa, josta saisit voimaa nousta ennenkuin pimeys iskee miekkansa sinuun.

 

Minulla oli kaikki sisälläni, rakkaus ja voima. En vain koskaan osannut käyttää sitä itseeni tai kohtuullistaa sen jakamista muille. Kaikki muut saivat osansa mutta minä sain vain tyhjyyden ja valkoiset seinät jotka väreilivät voimaa,mutta eivät päästäneet läpi. Kun annoin itsestäni teille ja kaikille heille kaiken valoni minun valoni himmeni ja sammui. Niin minä luulin.

 

He huomasivat pienen loiston jota kohti kurottivat ja minä annoin jälleen vähästäni. Minä olin kuin ikuinen energiapankki heille ja teille. Te opitte varastamaan minulta jotta pärjäisitte itse. Minulla ei ollut väliä eikä kukaan oikeasti rakastanut minua. Ei niinkuin toivoin, ei niinkuin hän jonka joskus tulisin kohtaamaan.

 

Uskoin aina hyvyyteen ja siihen parantavaan rakkauteen ja siihen sisäiseen ymmärrykseen, en vain ymmärtänyt että tarvitsen sitä itsekin, en niinkään muilta mutta itseltäni. Minun olisi pitänyt suojella sisäistä tyttöäni ja pitää hänestä huolta, kun kukaan muu ei koskaan tehnyt niin. Ei edes he joiden olisi pitänyt tai he jotka niin lupasivat. En koskaan seisonut itseni puolella.

 

Olin aina kovin väsynyt ja näytelmän päähahmona minusta tuntui etten koskaan voisi lopettaa, joutuisin aina pitämään itseni ja sisimpäni piilossa väsymyksestäni huolimatta. Työ oli tehtävä ja tunnit kuluivat, päivät vaihtuivat iltaan ja yöt itkuihin jotka nekin lopulta loppuivat kun kyynelien lähde kuivui.

 

Uskon sen olevan todellista voimaa kun tietää oman arvonsa. Kun jättää sellaisia asioita ja ihmisiä taakseen jotka eivät palvelele tarkoitustasi tai valaise polkuasi, voi kuitenkin kohdata polullaan uutta,niitä asioita ja ihmisiä jotka saavat sinut taas loistamaan. Niitä jotka saavat hymysi näkymään silmissäsi sen sijaan että vain hymyilisit mutta katseesi olisi kuollut.

 

Tiesin aina sen sattuvan ja minun oli vaikea päästää irti,vaikka kaipasin valoa ja lepoa minä olin kuitenkin jo ottanut osakseni kärsiä. Olin marttyyri, enkä halunnut olla sellainen. Olin silti.

 

Kannoin harteillani koko maailmaa ja se painoi, kaikki elämäni hyvät asiat tuntuivat mitättömiltä ja ei niin ansaituilta kun näin muiden kärsivän. Minua ei kaiken alta näkynyt. Olin näkymätön voima joka kantoi muita, olin olemassa mutten teille enkä heille. Olin olemassa,mutta minä ettekä te välittäneet vasta kun murruin ja pino päältäni sortui. Kun astuin esiin, te hylkäsitte minut ja lähetitte minut helvettiin, sinne sellaiseen josta minun ei pitänyt koskaan päästä pois.

 

Nyt te näette minut, enkä minä enää halua jakaa voimiani teille, te pyöritte ympärilläni kurottaen valoani kohti, mutten minä salli teidän enää koskea minuun tai repiä itseäni verille vain jotta te voisitte paremmin. 

 

Haluan kaikkien näkevän oman valonsa, eikä minun valoni ole teidän voimanne tai omaisuuttanne. Energiavarkaatkin huomaavat joskus kuinka he sammuvat,niinkuin robotista olisi patteri loppunut Silloin teidän on löydettävä omanne. Nähtävä itsenne ja murrettava sisimpänne. Teidän on kuoltava ja herättävä, teidän egonne ja elämänne on muserruttava eteenne. Virheenne on oltava kohdattavissa ja anteeksianto on ansaittava. Ei minulta, eikä muilta. Vain siltä joka loi teidät ja te petitte hänet. Sinun on luotava itsesi uudelleen, oma loistosi ja rakkautesi. Oma arvosi.

 

Henkinen polkuni on ollut todella raskas ja olen pudonnut monesti pimeyteen polvilleni rukoilemaan sitä kuinka kaikki loppuisi. Tulisipa myrsky joka pyyhkäisisi heidät ja minut pois,jonnekin missä kaikki muut tunteet ovat kuolleet mutta jossa rakkaus voisi vielä joskus elää, tyhjyydessä on rankkaa vaeltaa.

 

Olen etsinyt toivoa vääristä paikoista ja luottanut muihin itseni sijaan,vain koska halusin.

 

Minä halusin uskoa ja uskoin siihen että joskus minäkin vielä oppisin lentämään. Niinkuin ne kultahiuksiset keijut unissani kimaltevissa mekoissaan. Huoleton ja vapaa. Milloin voisin olla sellainen.

 

Muut ovat ehkä kohdelleet minua julmasti ja minä alistuin osaani. Olen kuitenkin itse ollut yhtä julma ja täynnä vihaa, hylkäsin itseni. Minun temppelini sortui teidän teoistanne,mutta minä annoin talloa palaset.

 

Nousin barrikaadeille heikkojen puolesta, valoin uskoa surullisiin kohtaloihin. Seisoin kaikkien teidän puolesta, mutten itseni. Olin kuin näkymätön huuto tuulessa jonka te kuulitte,mutta jota ette tunteneet tarpeeksi syvällä itsessänne.

 

En oikeasti koskaan kokenut olevani arvokas tai rakastettu. Koin vain olevani vihattu,vainottu julmasti ojan pohjalle pahoinpidelty ihminen, jota te sankoin joukoin saavuitte katsomaan. Te nautitte siitä, kuinka minä murruin te rakastitte sitä että teillä oli valtaa. Ja minä yritin rakastaa teitä jotta minuun ei enää sattuisi. Vaikka kipuun tottuu, sen haluaa silti loppuvan. Se syö sismmän rikki ja saastuttaa solusi joiden pitäisi pitää sinut hengissä. 

 

Kun olin tyhjimmilläni ja anelin kuolemaa, sinä tulit ja nostit minut vain jotta voisit potkaista minut takaisin ja raaimmilla mahdollisella tavalla sinä veit minulta viimeisenkin toivoni. Vai veitkö sittenkään, ehkä minä korjasin itseäni vuosia. Ehkä minä paikkasin haavani ja nousin silloin kun sinä elit onnellisena elämääsi tietämättä että joudut kohtaamaan tekosi. Kenenkään elämää tai sisintä ei voi varastaa ja leikkiä sen olevan omansa. 

 

Voin ymmärtää Jeesuksen tuskan ja kärsimyksen. Koen päässeeni itseni ja perimmäisen asian ytimeen. Kun olet antanut ja annat kaiken, olet ollut heille tuki ja turva jota kukaan muu ei tarjonnut he pettivät sinut. Kun rakastat ja kohtelet kuin pyhyyttä niinikään he lähettävät sinut julkisen nöyryytyksen ja kivun kautta kuolemaan. Pimeydessä vaellat tielläsi helvettiin.

 

Olen usein miettinyt omaa rooliani tässä myrskyisessä maailmassa. Olen oppinut hyväksymään asioita ja yrittänyt ymmärtää niitä jotka eivät ymmärrystäsi tavoita. Olen yrittänyt korjata itseäni muiden rikkinäisten ihmisten kanssa ja olen yrittänyt muita auttamalla korjata sitä railoa minussa joka erottaa minut teistä kaikista. Mutta minua ei voi korjata, ei ole olemassa nappulaa joka toimisi. Reset nappulani on ollut jumissa ikuisuuksia.

 

Eräänä yönä saatoin kuitenkin oivaltaa,että vaikka kokemukseni ovat rikkoneet minut ja olen kärsinyt enemmän kuin itsekään tiedän tai vieläkään tiedostaen ymmärrän olen kuitenkin aina noussut. Täällä minä olen, ota minut kiinni jos saat, pidä huoli etten enää pääse itseltäni karkaamaan. Valtava työni tullaan vielä palkitsemaan ja minulla on sittenkin toivoa, sitä sellaista suurta väreilevää uskoa ja rohkeutta jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Minä nousin,jatkoin ja romahdin. Romuttaessani tiilisen valkoisen seinän, näin sen. Siellä se oli. Tarkoitukseni ja kohtaloni jota en osannut odottaa.

 

 

 

Tuntuu kuin tietoisuuteni olisi räjähtänyt ja ymmärrykseni aktivoitunut. Elämäni vilisee ohitseni kuvina ja tajuan, vain minä voin pelastaa itseni. Minun on ymmärrettävä arvoni, nähtävä lähtökohtieni vaikutus,kohdattava ne sängyn alla pimeässä vaanivat demonit tuttuine kasvoineen. Kuin olisin niellyt tulisen pallon joka polttaa sisälläni ja luo minua hetki kerrallaan tuhkasta uudelleen. Toivon olevani viimein sellainen, se sellainen ihminen joka voi kantaa itseään ylpeänä ja oppinsa oppineena. Häpeilemättä ja totuudella,pelkäämättä jäävänsä yksin.

 

Toisinaan olen kuin valtava vesien patoutuma joka virtaa vuolaana auetessaan eikä kyyneleistä tule loppua. Niin,minä haluaisin todella puhdistautua ja uudistua,vuodattaisin likaista vettä ja laskisin itseni vesisateen alle kasvamaan.

 

Ja kun taas joinain aamuna tunnen maanneeni mullan alla vuosia ja mullan paino on minulle liian raskas. Kasa painavaa multaa päälläni muistuttaa kuolemasta ja uudestisyntymisestä. Kaivan itseäni mullan alta ja työnnän minuuttani ulos repien samalla esityksissäni käyttämääni maskia pois. Tuntuu olevan tiukassa.

 

Ja kun tuuli on kova ja maailman myrskyt ravistelevat,en enää pelkää. Tiedän lentäväni vaikka vastatuuleen,tarvitsen vain hieman aikaa. Kylmäkin tuuli tuo happea,sitä jota tarvitsen elääkseni. Jos putoan tuulen mukana eteesi,poimisitko minusta pienen osan kultaiseen muistojen laatikkoosi ja ajallaan vapauttaisit sen kaiken mitä tuo pienikin osa minusta on tehnyt selviytyäkseen,vielä kasvaen.