Tämä teksti on ensimmäisiä isästäni kirjoittamiani.

 

 

 

Matkamuistoja äärettömiltä rajoilta.

Isättömien osieni kerho.

kesäkuuta 06, 2022

                                                        

 

Mietin hetken voisinko puhua biologiastani loukkaamatta ketään. Ja toisaalta mietin, että kuolleena isä tuskin jaksaa olkaansa kohauttaa, kun ei sitä muutenkaan tehnyt, vain lyödessään.

Ja minä juoksin piiloon, sillä minä häpesin taustaani.

 

Meillä jokaisella on todistetusti biologinen isä olemassa. Olkoon hän elämässämme tai ei, hän on silti olemassa. Ainakin papereissa, joskus ei sielläkään. 

 

Sormeni naputtavat hetken pöytää näppäimistön sijasta ja joudun tasaamaan hengitystäni ja vaihtamaan asentoa. Oloni on epämukava ja jännittynyt, osa minusta miettii että jättäisinkö aiheen väliin mutta jatkan kuitenkin.

 

Isälläni oli ruskeat hieman kiharat hiukset ja hänen ihonvärinsä oli hieman kellertävä, selkeästi huomasi myös sen olevan ei niin tavallisen vaalea. Kellertävyys johtui hänen juomisestaan ja muistan miettineeni myöhemmin keltaista väriä nähdessäni isäni ihoa kuolinvuoteella, siellä se oli vielä keltaisempi. 

 

Muistan istuneeni punaisella retro sohvalla, jossa oli muutama vaalea raita keskellä. Sohvan kangas tuntui mukavalta ja turvalliselta. Samoin senn nurkka silloin kun isä oli juonut ja vihainen. Tänään hän oli taas humalassa ja vihainen. Äitini oli yrittänyt erota hänestä, mutta oli kuitenkin päästänyt hänet meidän asuntoomme sisään. Siihen pieneen kaksioon, johon tulisin itse vielä joskus lapseni kanssa muuttamaan.

Vihainen ääni ja äidin ilme. Taisimme molemmat tietää miten tässä taas käy. Isän olemus muuttui ja minusta hän alkoi näyttää vihaiselta leijonalta, äitini oli kauhuissaan juokseva antilooppi. Kirjaimellisesti.

 

Hän juoksee äitini perässä harmaan baaritiskipöydän ympäri,äitini juoksee karkuun ja minä istun sohvalla. Käperryn siihen nurkkaan. Uppoan. Minua pelottaa,että saako hän äitini kiinni. Isäni yrittää nippailla äitiäni sillä hän on vihainen ja hänen suustansa lentää sylki hänen huutaessaan. Äitini on luultavasti taas tehnyt jotain väärin. Hän tavoittaa äidin, repii hänet hiuksista lähelleen, ja täräyttää sitten nyrkillä päähän. Ja minä istun vain, siinä nurkassa. Katoan sohvan kankaan sisään, se samettinen kangas hivelee ihoani ja lohduttaa minua, kuin se kertoisi että jos vastaavia tilanteita käy, voit luottaa minuun. Ketään muuta kun ei ollut.

 

Muistan miten ovikello soi vaativasti, pimputus keskeyttää tuon leijonan ja antiloopin kohtaamisen. Äiti avaa oven, jonka takana seisoo mies pyörärengaan kanssa. Hänestä tulisi myöhemmin isäpuoleni, eikä hän olisi yhtään sen parempi äidille kuin isäkään.  Tuo mies seisoo ovella ja tuijottaa äitiä, huomaa hänen itkeneen ja näkee isäni keittiössä. Nyt hän näyttää sankarilta häätäessään tuon juopon asunnosta.Myöhemmin sankaruudesta jää vain jäljelle haalea muisto. Pelkkää laskelmointia ja piilotettua pahuutta ennen lopullista pimeyttä.

 

Minä muistan myös ne kotona pidetyt iltamat, jolloin isä joi olutta ruskeasta pullosta. Äitini myös, samoin hänen paras ystävänsä. He keskustelevat pöydän ääressä ja minä leikin pehmokoirallani. Koiralla joka lohdutti minua öisin kun näin painajaisia, se minun ainoa ystäväni. Olisipa koira ollut oikea ja puraissut isää varpaisiin, niin isä ei olisi voinut juosta meidän perässä tai olisipa koira raadellut isäni kädet, joilla hän löi äitiäni.

 

Olen keskittynyt omiin leikkeihini kun yhtäkkiä kuulen huudon takaani,  ja minun on käännyttävä. Isä kysyy vihaisesti mitä sanoin hänelle, pyytää toistamaan. Minä alan itkeä, sillä en ollut sanonut hänelle mitään ja minua alkoi pelottaa. Yhtäkkiä hän nappaa minua tukasta ja retuuttaa hetken ja sanoo ; lapset eivät minulle vittuile. Kai minä sitten vittuilin hänelle ihan vain olemalla olemassa, ihan vain istumalla hiljaa keskittyen koiraani. Ja nyt huomaan tässä istuessani, että ensimmäistä kertaa minä saatoin yhdistää tuon pelon tunteen tapahtumaan. Mutten kuitenkaan persoonaani, rikkinäinen osani hangoittelee vastaan.

Mieleeni tulvii yhä enemmän muistikuvia tuosta ihmisestä ja siitä miten hän mursi sen pienen tytön, useimmiten tekemättä mitään ja katoamalla paikalta. Toisinaan ilmestymällä paikalle. Olin ristiriidassa koko elämäni, pitäisikö minun rakastaa tuota väkivaltaista juoppoa? Pitäisikö minun sääliä häntä tai unohtaa kaikki, sekin mitä ei ollut ja mistä jäin paitsi. Vai saisinko tuntea vihaa, raivoa ja surua. Yksikään osani ei ole siitä varma, sillä koko elämäni lähtökohta, vanhemmat ja erityisesti isä pettivät minut kerta toisensa jälkeen.

 

Herään yöllä itkemään pinnasängyssäni sillä olen kuullut ääniä, luulin että äidillä oli jokin hätä. Äiti nousee ja nostaa minut sängystä. Kampura jalkani jää pinnan väliin ja itken kivusta. Jalkani vääntyi entistä enemmän ja äiti toteaa että on lähdettävä näyttämään sitä lääkäriin. Isäni siirtyy istumaan punaiselle sohvalle, isä vei minun turvapaikkani. Avaa kaljapullon eikä edes huomaa kipuani ja pelkoani. Isäni oli alkoholisti, isäni oli ilkeä ja julma. Hän hylkäsi minut siinä kivuliaalla hetkellä.

 

Äiti lähtee viemään minua pyöräistuin pyörässä kiinni, polkee kovaa ja varmistelee oloani. Jalkani oli liimasiteessä useita kuukausia, ennenkuin se kuvattiin. 

 

Olen jo hieman vanhempi kun äiti on muuttanut pois tuosta asunnosta. Muuttanut sen toisen miehen kanssa yhteiseen asuntoon,rauhattomaan lähiöön, jossa lapsetkin vihaavat minua. Juoksevat perässäni ja kaatavat pulloon kusemansa kuset päälleni, isäpuoleni tarkkaili ikkunasta muttei tullut auttamaan. Hän haukkui minut maanrakoon siitä,miksen puolustanut itseäni minua puolet isommilta pojilta jotka porukassa minua höykyttivät. Häpesin itseäni kovasti, sitä etten ollut kyennyt estämään heitä, häpesin sitä, miten hän huusi minulle ja miten ne sanat jäivät soimaan päähäni. Olin vajaaälyinen dille ja pelkkä rasite. 

 

Tuossa asunnossa kauhuni pääsivät valloilleen ja kaikki mitä ikinä olin ehtinyt pelätä muuttui todelliseksi. Uusia pelkoja ja kauhuja tuli kaiken aikaa lisää. Olin jo tuolloin murrettu, isätön tyttö joka käyttäytyi huonosti, ei osannut puolustaa itseään tai avata suutaan oikeassa kohdassa. Väärässä kyllä, silloin olin ansainnut rangaistukseni tuon pimeän huoneen ja yksinäisen sängyn. Minä pidin peiton päälläni niin kauan, kunnes kuulin huutojen ja paukkeen loppuvan.

Ja minä kuulin miten he riitelivät minusta. Minä vihasin isääni joka jätti minut sinne, tuon suden armoille joka söisi minut yhdellä haukkauksella. Minä kaipasin isääni, jonka olisi pitänyt olla kaipaamisen arvoinen. Tunsin itseni hyödyttömäksi,.Arvoni oli tuhkimon luokkaa, siivosin muiden sotkuja ja otin vastaan iskuja. Lattiatkin  tulivat tutuksi kun isäpuoleni retuutti minua hiuksista sitä kerrostalon kolmion lattiaa pitkin.  liiankin tutuiksi, niinkuin jatkuva öinen pimeys. Yövalo seinässä kutsui painamaan valon päälle, mutta valo vietiin pois. Pimeys valtasi yöni ja mieleni. Minä lakkasin vaeltamasta öisin ja pissasin sänkyyni sillä en uskaltanut käydä vessassakaan sen raivoamisen vuoksi. 

 

Ja minä kirosin isäni alimpaan helvettiin, toivoin että hän kuolisi jotta voisin edes oikeutetusti häntä kaivata ja surra. Nyt minä surin yksin, isätöntä tyttöä joka olisi tarvinnut isäänsä. Olisin todella tarvinnut, myöhemminkin. Mutta katkeruus söi mieltäni, enkä minä aikojen kuluessa voinut enää sietää sinua, minusta sinä olit sitä puliroskasakkia, juoppohullu naisenhakkaaja. Vitun tyttären hylkääjä. En voinut käsittää,miksi silti kaipasin isää kun myöskin vihasin sitä roistoa. Se roisto varasti minulta toivon ja mahdollisuuden, normaaliin elämän josta silloin pimeässä haaveilin.

Sinun rakkautesi ei koskenut minua eikä se yltänyt huoleen minusta tai vastuuta kantavaan käytökseen. Sinä olit julma ja itsekäs. Sinun ällöttävä rakkautesi ylsi vain myöhemmin hipelöimään kehoani, teit minusta itsellesi nuken, rakensit minulle ihmemaan, johon vieläkin usein pakenen kun en kestä todellisuutta. Sinä pilasit minut, tai ehkä olin jo pilalla, olinhan sinustakin syntynyt.

Ja minä rukoilin myöhemmin, Jumala anna minulle anteeksi,  että vihaan sitä jota minun pitäisi kunnioittaa. Anna anteeksi, etten toivo häneltä enää mitään.

 

Kerran tai pari tuo ihana isäpuoleni joka minua niin paljon sanoissaan rakasti, omana tyttärenään,kutsui isäni luoksemme. Tietenkin humalassa.  Ärsytti ja pelotti. Isä makoili vieressäni sängylläni ja silitteli reittäni, se tuntui minusta hyvin epämiellyttävältä ja omituiselta, eihän meillä edes halaile kukaan muu kuin äiti ehkä kerran vuodessa, eikä se tunnu noin kamalalta.

Kyselee humalaisella äänellään jota olen jo oppinut kammoamaan, olenko voinut hyvin. Mitä minulle kuuluu, onko isäpuoleni ollut hyvä. Enkä minä vastaa mitään, sillä en voisi kertoa totuutta, että olin helvetin syvimmässä osassa jossa rangaistukset olivat arkipäivää, jossa nyrkit jättivät jälkeensä seiniin ja. minuun. Tai äitiin.

Isä könyää ylös vierestäni ja menee olohuoneeseen juomaan. Kuulen isän kyselevän mikä minulla on, mikä tyttöä vaivaa vaikuttaa ihan hullulta, eihän se edes puhu mitään. Isä alkaa huutaa, että jos isäpuoleni on satuttanut minua hän tappaa isäpuoleni. Se pienikokoinen juoppolalli kukkoilee kuinka hän ei anna kenenkään koskea minuun, pitää puoliani. Hän kun ei tiennyt, että oli jo jättänyt minut muiden armoille, minuun oli jo koskettu, nyrkit olivat löytäneet kohtansa, ja kädet repineet kaljuja kohtia päähäni. Huuto oli arkipäivää ja mieleni oli murrettu jo moneen kertaan.

 

Olin niin vihainen isälle, että olisin halunnut huutaa itsekin raivoten itkeä siitä,että hän on jo jättänyt minut turha siinä enää on vinkua kuinka muka suojelet minua. Huutamisen kuitenkin hoiti isäpuoleni joka narsistiseen tyyliinsä kertoi  että hän on pitänyt minusta huolta kun isäni katosi, miten minä jopa kutsuin isäksi häntä. Pian huutooni yhtyi äiti ja kuulin itkua ja. lasien kilinää, sirpaleiden räjähtämistä. Jokin minussa myös hajosi sinä yönä ja makasin jälleen peiton alla pimeässä täysin yksin vailla turvaa ja lohduttajaa.

 

Olin jälleen saanut muistutuksen siitä, että isäni oli kelvoton, minä olin kelvoton ja turha. Minä aiheutin vain riitoja ja erimielisyyksiä. Minä olin se tahra valkoisella paperilla, isä heitti paperin roskiin ja muut rutistivat sen palasiksi tuuleen. Sellainen minä olin, vaaleahiuksinen pienenpieni epäonnistuja, en saanut edes isää rakastamaan minua.

 

Isäni kautta sain ensimmäisen ystäväni, tytön jonka vanhemmat olivat alkoholisteja. Me tuimme tytön kanssa toisiamme ja kerroimme toisillemme kaiken, kun tuntematon mies ahdisteli minua roskisten takana vain tuolle tytölle pystyin kertomaan siitä.

Kun kävimme esikoulua, jotakin tapahtui. Tämä ystäväni alkoi kiusata minua ja hakkasi minua kotimatkalla. Syytin siitäkin isää hän oli vienyt minut tuohon tuhoisaan perheeseen jossa lapsetkin kostavat mnulle olemassaoloni väkivallalla. Olisi ollut parempi olla yksin, niin ei olisi sattunut niin hirveästi. Tyttö perheineen muutti pois ja minä jouduin aloittamaan ensimmäisen luokkani yksin, isättömänä ja ilman turvallista aikuista.

 

Myös isäni muutti pois. Mutta silloin ajattelin vain, että hyvä olisipa yksi murhe vähemmän eikä tarvitsisi haistella sitä liuottimen hajua ja kuunnella sitä sössöttävää puhetta ja lupauksia. Tajusin kuitenkin myöhemmin, että ilman isää minä olin hajanainen. Olin sirpaleinen ja olin helppo kohde. 

 

Minä häpesin taustaani, isäni alkoholismia ja väkivaltaa. Sitä,että äitini hiljaisesti hyväksyi kaiken ja lähti isääni pahemman miehen matkaan, minut oli kahlittu jaloistani. Mieleni oli onnistuttu kiinnittämään kotiin, enkä minä voinut paeta mihinkään kun ei kotona ollut yhtäkään nurkkaa mihin olisin voinut vajota. Oli vain neliön mallinen huone, harmaat haisevat muovimatot ja rumat myrkynvihreät kaapinovet. Vai olisivatko sittenkin siinä asunnossa olleet punaiset. Rumat kuitenkin. Yhtä rumia kuin totuus elämästämme.

 

Jossain kohtaa elämääni astui mummini. Isän äiti ja täysin vastakohta kaikesta. Hän oli minulle hellä ja rakastava ja tarvittaessa tomera,muttei koskaan satuttanut minua. Uskon, että he tiesivät totuuden elämästäni toisaalla ja halusivat tarjota minulle turvaa ja suojaa, tasapainoista elämää. Vierailin yli 200 kilometrin päässä kotoa mummin luona ja minua jännitti matka kovasti.

 

Myöhemmin mummini piti minut järjissäni, antoi sitä rakkautta jota olin vailla kotona. Sitä vapautta hengittää, kun minun ei tarvinnut piiloutua varjoihin. En olisi tässä nyt, jollei mummini olisi tarjonnut minulle sitä kaikkea. Mutta edes hän ei voinut pelastaa minulta siltä syöksykierteeltä mihin joutuisin myöhemmin muisteloideni lomassa. Mummi piti aluksi tiukasti kiinni siitä,että isä ei saa tavata minua humalassa, eli ei koskaan. Mutta kerran hänkin erehtyi.

 

Tätini osti minulle kaupasta karkkia matkalla. Sain itse valita ja valitsin muoviset eläinhahmolla koristetut karkkiputket. Putkeen laitettiin petz karkkeja, ja se näytti siltä että karkkia ottaessa valkoinen karkki olisi tipahtanut väiski vemmelsäären suusta. Niitä karkkeja en ole syönyt tuon vierailun jälkeen ja muistan vieläkin pienen tytön joka iloitsi karkeista ja jännitti kovasti kun isän asunnon ovi avautui. Asunnon ilma oli paksua ja tunkkaista, isä tupakoi sisällä. Pieni yksiö likaisella alkovilla, verhot eteen vedettynä. Muistan eniten kuitenkin kiinnittäneeni huomiota siihen myrkynvihreään lankapuhelimeen. Mietin mielessäni miten numerot kierritetään mikäli minulla on hätä. Minä pieni tyttönen taisin tehdä hätäsuunnitelmia, tietää ettei tämä suju. Ehkä minä vain jännitin, ehkä en vain osannut luottaa tuohon minulle vieraaseen mieheen. Olohuoneen pöytä oli vaalea ja siihen oli tippunut tuhkaa lasisen tuhkakupin sijasta. Tätini istutti minut isäni sohvalle ja sanoi,että tulee sitten hakemaan minut. Toivotti kivoja päiviä ja lähti. Kuulin kerrostalo oven pamahtavan kiinni ja olisin halunnut juosta perään, sillä en olisi laisinkaan halunnut sinne yksin jäädä. Mutta sellainen minä olin, jo lapsena. Kiltti, avulias ja vietävissä. Minun oma tahtoni oli murrettu. Vaikka ajatus varmaan olikin hyvä ja tavoitekin kohtelias.

 

Isän silloinen naisystävä oli pieni ja pelokas. Minä pidin hänestä ja muistan miettineeni lyökö isä häntäkin niin kuin äitiä aikoinaan. Nainen vaikutti hieman resuiselta ja muistan hänen istuneen punaisessa kylpytakissa, enkä muista hänen juuri liikkuneen siitä mihinkään muualle kuin katselemaan ikkunasta isääni odotellen. Isäni avasi kaljapullon, korkista kuului kilinää sen osuessa tuhkaiseen pöytään. Kohta korkkeja oli monia sillä isän juomistahti alkoi kiihtyä. Isä oli taas se pelottava vieras mies jonka aina olin tuntenut. Minulla ei ollut isästä muuta muistikuvaa,eikä niitä tullut nytkään. Sain pikemminkin lisää vahvistusta sille, että biologia ja isyys eivät todellakaan aina kiteydy siihen illuusioon jota lapsille luotiin. Perhe yhdessä, isän tyttö ja äidin kulta. Iltasadut ja yhteiset hetket, olivat tälläkin kertaa lisä myöhemmin alkavalle syöksykierteelleni joka pudotti minut pohjaan. 

 

Iltasatuni olivat portti tuliseen ja tuskaiseen helvettiin, sinne missä joku uhkaa minua koko ajan. Isäni ainoa lastensatu oli liisa ihmemaassa sarjakuva. Minä rakastin liisaa, sillä minusta Liisa oli maailman rohkein, hän oli minun sankarini ja usein haaveilin olevani Liisan kaltainen soturi, kaataisin jokaisen korttisotilaan, johon isänikin kuului. Heti ensimmäisenä aamuna isä oli kadonnut ja minä nukuin yksin siellä likaisessa alkovissa, tunkkaisessa pesässä jota opein inhoamaan. Nainen kyllä oli kotona,mutta minun rauhoittamistani hän ei taitanut, vaan loi minulle pelottavia mielikuvia. Isä oli lähtenyt kauppaan, niinpä. Sille tielle jäi. Enkä tiedä moniako öitä tai päiviä kului, tuntui kuitenkin ikuisuudelta odottaa isää saapuvaksi. Olisin halunnut soittaa mummille, hae minut pois. Mutta en uskaltanut pyytää naista soittamaan mummille, sillä mietin mitkä jälkiseuraukset siitä voisi hänelle olla.

 

Nainen tuijotti yön pimeyteen ikkunasta, minusta nainen alkoi vaikuttaa vähän kahjolta sillä hän kertoi nähneensä miten isäni kavereineen kantoi ruumista jätesäkissä naapuritaloon. Tuo ruumissäkki tunkeutui uneeni, näin isäni siinä ja isä avasi säkin ja oli vihainen, miksi olin tunkenut oman isäni säkkiin, olinko halunnut hänen kuolevan. Uni sai järkyttäviä mittasuhteita päässäni päivisin ja minä en uskaltanut tuntea mitään, minä ajattelin että isä saa tietää kuitenkin ja silloin hän suuttuu siitä,etten rakasta häntä. Teini ikäisenä hautajasin isäni arkussa mullan alle. Painajaiset olivat taas sellaisia kuin lapsena, syyllisyyteni siitä miten olin ajatellut hänestä, miten ihmeessä lapsi sai ihmisen kuolemaan vain toivomalla sitä,vaikkei edes ollut tosissaan vaan vain niin surun murtama. 

 

Isä tuli kyllä kotiin ja koko huoneen täytti ilmassa leijuva tunkkaisuus, saatoin tuntea isäni raivon ja sen miten se pyrki ulos. Isä haisi pahalta, siltä kuin olisi ryöminyt mudassa. Märkä muta ja silmissäni loistava raivo. Mietin hetken pakenisinko peiton alle alkoviin, sillä aavistin pahaa. Mutta kyhjötin nojatuolissa lamaantuneena. Kuulen isän huutavan naiselle ja yritän siepata sanan sieltä täältä ja toisaalta haluaisin olla kuulematta yhtäkään tavua. Olisinpa silloin ollut kuuro ja sokea, etten olisi nähnyt,etten olisi kuullut. Näkemäni syöpyi verkkokalvoilleni ja kuulemani sai korvani menemään lukkoon paineesta, tunsin hukkuvani veteen.

 

Isä ja nainen kinastelivat ja huusivat aikansa, sitten se tapahtui. Isä nousi ylös kuin sotilas ikään, sellainen joka toimii tilanteessa väkivallalla. Tällöin vain nyrkit olivat aseena. Iskut osuivat pienen resuisen naisen kehoon monia kertoja ja nainen huusi ja itki, lopulta nainen huusi vain solvauksia isälle, ja minä ihmettelin miksei hän vain ollut hiljaa sillä se lisäsi isän lyöntien määrää. Nojatuoli lensi nurin ja nainen makasi lattialla isä hajareisin hänen päällään. Näin suupielen veren ja kyyneleet, pienuuden ja avuttomuuden. En tiedä kuinka kauan hakkaamista oli jo jatkunut kun minä puhkesin huuto itkuun ja vain huusin ja huusin, anelin isää lopettamaan. Lopeta, hän kuolee. Olin lapsi, enkä tiennyt muuta kuin että kuolema on paha, siitä ei enää herätä. Isä pysäyttää nyrkkinsä ja minusta se näyttää hidastetulta elokuvalta, kun isän käsi on jo lyömässä ja sitten hitaasti pysähtyy. Isä nousee, kuivaa kyyneleeni ja vie minut vessaan. Siellä minä seison taas pimeässä eivätkä varjot ole ystäviäni ne ovat tulevia demoneitani jotka muistuttavat ja syyllistävät minua siitä, etten tehnyt mitään. Kuulen yhä miten isä jatkaa huutoaan, kuulen miten nainen yskii ja korisee, se kuullostaa kummalliselta. Hetken hiljaisuuden jälkeen