Mummi.

Isäni äiti, joka toimitti toisinaan minun äitini virkaa.

Vaikka äitiäni rakastankin kovasti ja olen aikuisiällä vuosien mittaan oppinut ymmärtämään hänen osaansa tarinassani, koen silti ennenkaikkea mummini kannatelleen minua vaikeimpina aikoina. Niin lapsuudessani kuin varhaisaikuisuudessakin. Osa sukulaisista kuvitteli ja kuvittelee kai yhä, että mummi ja miesystävänsä vain hemmottelivat minua. On totta, että sain siellä ollessa paljon. Mutta elämä, jota kotona elin oli niin kamalaa että minusta kenenkään sukulaisistani ei pitäisi kutsua minua hemmotelluksi. Mummi rakasti minua, piti puoliani jopa omaa poikaansa koskevissa asioissa. Hän ajatteli minun parastani. Hän ei ajatellut myöskään minusta aina positiivista. Tai korjaisinko kuitenkin, että kyllä minäkin kuulin jos olin tehnyt väärin. Mutten kuullut pelkästään sitä häneltä. Sain kannustusta, kehuja ja rakkautta. Hän tuntui lapsuudessani olevan ainoa niistä aikuisista lähipiirissäni joka näki potentiaalini ja sen millainen minä oikeasti kaiken alla olen. 

Hän opetti minut nauramaan, oikeasti nauramaan vatsa kippurassa pienet jalat heiluen. Valvoi kanssani öitä ja kertoi itsestään ja halusi tietää minusta ja elämästäni kotona yli 200 kilometrin päässä. Kerroin kyllä itsestäni, joskus jopa mielialoistani hieman. Jätin kuitenkin kertomatta mitä kotona tapahtui, sillä pelkäsin mummin sairastuvan huolesta. Pelkäsin myös, että hän kertoisi isälleni enkä pääsisisi enää käymään. Jos mummini olisi puhunut isälleni oloistani,olisi hän tehnyt sen vain rakkaudesta minuun. En jaksa hetkeäkään uskoa, että hän olisi tehnyt sitä saadakseen minut itseään lähemmäs tai isälleni. Ja vaikka olisi saanutkin, ei hän olisi antanut minua isälle koskaan jos olisi tiennyt mitä kaikkea isä oli ehtinyt minulle tehdä ja mitä olin hänen kauttaan ehtinyt kokea. Ihminen johon luotin eniten maailmassa, mutta jolle en hänellekään voinut kertoa millaista elämäni kokonaisuudessaan oli. Jollaintasolla kuitenkin uskon mummin aavistelleen. Siksi hän yritti kaikinkeinoin pitää kiinni siitä, että pääsin sinne koulun loma-aikoina ja niinä juhlapyhinä joiden minun ei tarvinnut olla kotona. Yhtäkään joulua en saanut mummin ja miehensä kanssa viettää vaikka sitä kovasti itse toivoinkin. Minä en voinut sietää joulua, mutta se olisi taatusti ollut siellä parempi ja olisin saanut positiivisia muistoja rakastvavasta ihmisestä ympärilläni lisää. Tuon vahvan ja ymmärtävän naisen avulla minä opin myös itse kohtaamaan virheeni, opin pyytämään anteeksi oikeista syistä. Opin että joku voi halata ja sillä näyttää välittämisensä eikä hän peru halaustaan sanoillaan. 

Äiti

Kyllä äitikin joskus halasi, mutta lähinnä silloin kun siskoni isä ei ollut kotona. Myös hän toisinaan kuunteli ja lohdutti kun mieleni myrskysi, mutta oli silti silloin sokea ympärillään tapahtuvalle. Mistä en sinänsä voi täysin häntä syyttääkään. Ei hän ole ensimmäinen ihminen joka on joutunut tilanteisiin, joissa oli ja on valinnut niinkuin on valinnut. Kyllä minä tiedän, että myös hän rakasti ja rakastaa minua. Vaikka ei minua pystynytkään tasapainoisessa ympäristössä kasvattamaan. Ja vaikka myöhemmin aikuisiälläkin välimme olivat jopa riitaisat siksi, että olin hänelle aivan kauhea koska minuun sattui. 

Tiedän kaiken korjaamiseen menee aikaa ja olen oppinut hieman löysäämään. En aikuisälläkään ollut valmis vastaanottamaan häneltä minkäännäköistä kritiikkiä, koska koin etten pahemmin muuta saanutkaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että sain minä myös häneltä muutakin, vaikka pääasiassa sainkin osakseni kylmää kyytiä ja pakastimeen tungettuja tunteita. Kun olin 5 vuotias äitini kulki kanssani sairaaloiden välillä kaupungista toiseen perussairauteni vuoksi. Oli tutkimuksissani mukana ja matkusti vielä siskoanikin viimeisillään odottaen kanssani toiseen leikkaukseeni turkuun. Useimmat äitini silloin soittamat bändit ja artistit ovat yhä minunkin lemppareitani. Vaikka jotkut herättävätkin huonoja muistoja tai nostattavat surun tunteita, on suurin osa äidin omista yksin kuuntelemista kuitenkin minun hyvä muistoni hänestä. Äitini rakasti Sandraa ja Moderntalken bändiä joita luukutti kolmiossamme siskoni isän ollessa poissa ja silloin hän hymyili hieman. Ja minunkin oli hieman helpompi hengittää. Vielä ensimmäisen luokan alulla minulla oli pari ystävää jotka kävivät joskus meillä kylässä mikä oli kyllä erittäin korostetun harvoin. Silloin kun siskoni isä ei ollut kotona me saimme pukea ystäväni kanssa aikuisten hienot kengät jalkaan ja pukea mekkoja päällemme. Lainasimme myös koruja viimeistelemään asukokonaisuuden ja pidimme tanssiesityksiä moderntalkenin you're my heart and soul biisin soidessa taustalla. Kertoja oli muutama, mutta ne olivat minulle niin tärkeitä että jäivät lapsuudestani aikalailla parhaimpina hetkinä mieleen. Äitini oli läsnä, muutoin kuin velvollisuudesta. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta se oli minulle tärkeää. Silloin sain olla lapsi, leikkivä ja huoleton. 

Kun minua jo ensimmäisen luokan alussa kiusattiin niin rajusti, että leikkaukseni jouduttiin tekemään uudelleen äitini oli se, joka otti yhteyttä kouluun. Muutamiakin kertoja. Lopetin kuitenkin puhumasta kiusaamisesta kolmannen luokan jälkeen,ellei sitä aikuinen itse huomannut. En halunnut muiden perheessä tietävän asiasta. Ylä-asteella minun oli pakko kertoa, sillä terveydenhoitaja uhkasi kertoa viiltelystäni enkä voinut ottaa sitä riskiä. Silloinkin äiti soitti kouluun, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Myöhemmin sain tietää hänen salanneen asioita puolestani, jotta välttyisimme riidoilta kotona. Tämä kuitenkin mahdollisti mm syömishäiriön kehittymisen, viiltelyn jatkumisen ja itsetuhoisen käytöksen. Niin. 

Mutten laske syytöksiä hänen päälleen liikaa, myös hän on joutunut vastaamaan valinnoistaan ja teoistaan. Kysyisin ympäriltä olleillta jos voisin ja haluaisin, miten he aina vain unohtivat ne lapset perheessä. Minut. Ja myöhemmin siskoni. Äitini oli uhri ja muistan kuulleeni usein hänen ja ystäviensä keskusteluja. Kyllä mutta me olimme pieniä ja viattomia. Tiedän, ettei silloin ollut niin hyvää lastensuojelua kuin nykyään, mutta korostaisin ehdottomasti ajatusta siitä, että jonkun olisi pitänyt puuttua. Perheestämme tehtiin yksi ainoa lastensuojeluilmoitus joka koski äitini vapautta mennä ja miehensä hallitsemista. Kotona pitämistä ja rajoja. Kyllähän se meihin lapsiinkin liittyi koska äidin voinnista siinä oli kyse , mutta ei meitä lapsia edes kuultu. Saati että äitini olisi annettu yksin ja rauhassa keskustella kun kumppani painosti itsensä mukaan. Monia virheitä tapahtui. Monia ehkä inhimillisiäkin virheitä, koska kukaan ei puhunut. On kuitenkin aikuisen ja aikuisten tehtävä pitää huoli siitä, että lapsella on turvallinen ympäristö.

Ehkä minun kanssani hän olisi vielä voinutkin lähteä, mutta siskoni syntymän jälkeen lähteminen oli aina vain vaikeampaa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen saanut pikkusiskon itselleni. Siitä, että vaikka jouduin ottamaan lapsena liikaa vastuuta ja aikuisällä itse pakenin,on hän yhä minun parhain ystäväni. Minun tukeni ja turvani. Hän on se johon minä luotan ja se johon hänen toivon voivansa aina luottaa ja tukeutua. Hän on yksi minun elämäni kallioista. Vaikka olimmekin minun poismuutettuani etäisemmät, koska voin niin huonosti hän on silti rakastanut minua eikä koskaan ole minua syyttänyt turhasta. Hän ei koskaan hävennyt minua.

Kun vanhoista tv-sarjoista puhutaan, minä muistan meidät kolme. Minut, siskoni ja äidin. Haluaisin muistaa sen aina niin, onnellisia hetkiä eikä etukäteen pelättyä elämää, ilmapiiriä joka kuitenkin vallitsi kun tiesimme jokainen jollain tasolla sen olevan vain hetkellistä. Hetki onnea, kunnes ovi humalan tai yleisen pahantuulisuuden jäljiltä avautuu. Huuto ja itku ja kolmioiden seinien sisällä ei tullut vain käymään vaan jokakerta jäädäkseen. 

Henkilöitä tarinoiden takaa avaan myöhemmin erillisesti sillä jokainen heistä on elämäni isoin vaikuttaja, elämäni naisista.