lauantai, 29. kesäkuu 2024

Isän velvollisuuksia ja väkivaltaisia totuuksia (isä osa 2)

Tämä teksti on ensimmäisiä isästäni kirjoittamiani.

 

 

 

Matkamuistoja äärettömiltä rajoilta.

Isättömien osieni kerho.

kesäkuuta 06, 2022

                                                        

 

Mietin hetken voisinko puhua biologiastani loukkaamatta ketään. Ja toisaalta mietin, että kuolleena isä tuskin jaksaa olkaansa kohauttaa, kun ei sitä muutenkaan tehnyt, vain lyödessään.

Ja minä juoksin piiloon, sillä minä häpesin taustaani.

 

Meillä jokaisella on todistetusti biologinen isä olemassa. Olkoon hän elämässämme tai ei, hän on silti olemassa. Ainakin papereissa, joskus ei sielläkään. 

 

Sormeni naputtavat hetken pöytää näppäimistön sijasta ja joudun tasaamaan hengitystäni ja vaihtamaan asentoa. Oloni on epämukava ja jännittynyt, osa minusta miettii että jättäisinkö aiheen väliin mutta jatkan kuitenkin.

 

Isälläni oli ruskeat hieman kiharat hiukset ja hänen ihonvärinsä oli hieman kellertävä, selkeästi huomasi myös sen olevan ei niin tavallisen vaalea. Kellertävyys johtui hänen juomisestaan ja muistan miettineeni myöhemmin keltaista väriä nähdessäni isäni ihoa kuolinvuoteella, siellä se oli vielä keltaisempi. 

 

Muistan istuneeni punaisella retro sohvalla, jossa oli muutama vaalea raita keskellä. Sohvan kangas tuntui mukavalta ja turvalliselta. Samoin senn nurkka silloin kun isä oli juonut ja vihainen. Tänään hän oli taas humalassa ja vihainen. Äitini oli yrittänyt erota hänestä, mutta oli kuitenkin päästänyt hänet meidän asuntoomme sisään. Siihen pieneen kaksioon, johon tulisin itse vielä joskus lapseni kanssa muuttamaan.

Vihainen ääni ja äidin ilme. Taisimme molemmat tietää miten tässä taas käy. Isän olemus muuttui ja minusta hän alkoi näyttää vihaiselta leijonalta, äitini oli kauhuissaan juokseva antilooppi. Kirjaimellisesti.

 

Hän juoksee äitini perässä harmaan baaritiskipöydän ympäri,äitini juoksee karkuun ja minä istun sohvalla. Käperryn siihen nurkkaan. Uppoan. Minua pelottaa,että saako hän äitini kiinni. Isäni yrittää nippailla äitiäni sillä hän on vihainen ja hänen suustansa lentää sylki hänen huutaessaan. Äitini on luultavasti taas tehnyt jotain väärin. Hän tavoittaa äidin, repii hänet hiuksista lähelleen, ja täräyttää sitten nyrkillä päähän. Ja minä istun vain, siinä nurkassa. Katoan sohvan kankaan sisään, se samettinen kangas hivelee ihoani ja lohduttaa minua, kuin se kertoisi että jos vastaavia tilanteita käy, voit luottaa minuun. Ketään muuta kun ei ollut.

 

Muistan miten ovikello soi vaativasti, pimputus keskeyttää tuon leijonan ja antiloopin kohtaamisen. Äiti avaa oven, jonka takana seisoo mies pyörärengaan kanssa. Hänestä tulisi myöhemmin isäpuoleni, eikä hän olisi yhtään sen parempi äidille kuin isäkään.  Tuo mies seisoo ovella ja tuijottaa äitiä, huomaa hänen itkeneen ja näkee isäni keittiössä. Nyt hän näyttää sankarilta häätäessään tuon juopon asunnosta.Myöhemmin sankaruudesta jää vain jäljelle haalea muisto. Pelkkää laskelmointia ja piilotettua pahuutta ennen lopullista pimeyttä.

 

Minä muistan myös ne kotona pidetyt iltamat, jolloin isä joi olutta ruskeasta pullosta. Äitini myös, samoin hänen paras ystävänsä. He keskustelevat pöydän ääressä ja minä leikin pehmokoirallani. Koiralla joka lohdutti minua öisin kun näin painajaisia, se minun ainoa ystäväni. Olisipa koira ollut oikea ja puraissut isää varpaisiin, niin isä ei olisi voinut juosta meidän perässä tai olisipa koira raadellut isäni kädet, joilla hän löi äitiäni.

 

Olen keskittynyt omiin leikkeihini kun yhtäkkiä kuulen huudon takaani,  ja minun on käännyttävä. Isä kysyy vihaisesti mitä sanoin hänelle, pyytää toistamaan. Minä alan itkeä, sillä en ollut sanonut hänelle mitään ja minua alkoi pelottaa. Yhtäkkiä hän nappaa minua tukasta ja retuuttaa hetken ja sanoo ; lapset eivät minulle vittuile. Kai minä sitten vittuilin hänelle ihan vain olemalla olemassa, ihan vain istumalla hiljaa keskittyen koiraani. Ja nyt huomaan tässä istuessani, että ensimmäistä kertaa minä saatoin yhdistää tuon pelon tunteen tapahtumaan. Mutten kuitenkaan persoonaani, rikkinäinen osani hangoittelee vastaan.

Mieleeni tulvii yhä enemmän muistikuvia tuosta ihmisestä ja siitä miten hän mursi sen pienen tytön, useimmiten tekemättä mitään ja katoamalla paikalta. Toisinaan ilmestymällä paikalle. Olin ristiriidassa koko elämäni, pitäisikö minun rakastaa tuota väkivaltaista juoppoa? Pitäisikö minun sääliä häntä tai unohtaa kaikki, sekin mitä ei ollut ja mistä jäin paitsi. Vai saisinko tuntea vihaa, raivoa ja surua. Yksikään osani ei ole siitä varma, sillä koko elämäni lähtökohta, vanhemmat ja erityisesti isä pettivät minut kerta toisensa jälkeen.

 

Herään yöllä itkemään pinnasängyssäni sillä olen kuullut ääniä, luulin että äidillä oli jokin hätä. Äiti nousee ja nostaa minut sängystä. Kampura jalkani jää pinnan väliin ja itken kivusta. Jalkani vääntyi entistä enemmän ja äiti toteaa että on lähdettävä näyttämään sitä lääkäriin. Isäni siirtyy istumaan punaiselle sohvalle, isä vei minun turvapaikkani. Avaa kaljapullon eikä edes huomaa kipuani ja pelkoani. Isäni oli alkoholisti, isäni oli ilkeä ja julma. Hän hylkäsi minut siinä kivuliaalla hetkellä.

 

Äiti lähtee viemään minua pyöräistuin pyörässä kiinni, polkee kovaa ja varmistelee oloani. Jalkani oli liimasiteessä useita kuukausia, ennenkuin se kuvattiin. 

 

Olen jo hieman vanhempi kun äiti on muuttanut pois tuosta asunnosta. Muuttanut sen toisen miehen kanssa yhteiseen asuntoon,rauhattomaan lähiöön, jossa lapsetkin vihaavat minua. Juoksevat perässäni ja kaatavat pulloon kusemansa kuset päälleni, isäpuoleni tarkkaili ikkunasta muttei tullut auttamaan. Hän haukkui minut maanrakoon siitä,miksen puolustanut itseäni minua puolet isommilta pojilta jotka porukassa minua höykyttivät. Häpesin itseäni kovasti, sitä etten ollut kyennyt estämään heitä, häpesin sitä, miten hän huusi minulle ja miten ne sanat jäivät soimaan päähäni. Olin vajaaälyinen dille ja pelkkä rasite. 

 

Tuossa asunnossa kauhuni pääsivät valloilleen ja kaikki mitä ikinä olin ehtinyt pelätä muuttui todelliseksi. Uusia pelkoja ja kauhuja tuli kaiken aikaa lisää. Olin jo tuolloin murrettu, isätön tyttö joka käyttäytyi huonosti, ei osannut puolustaa itseään tai avata suutaan oikeassa kohdassa. Väärässä kyllä, silloin olin ansainnut rangaistukseni tuon pimeän huoneen ja yksinäisen sängyn. Minä pidin peiton päälläni niin kauan, kunnes kuulin huutojen ja paukkeen loppuvan.

Ja minä kuulin miten he riitelivät minusta. Minä vihasin isääni joka jätti minut sinne, tuon suden armoille joka söisi minut yhdellä haukkauksella. Minä kaipasin isääni, jonka olisi pitänyt olla kaipaamisen arvoinen. Tunsin itseni hyödyttömäksi,.Arvoni oli tuhkimon luokkaa, siivosin muiden sotkuja ja otin vastaan iskuja. Lattiatkin  tulivat tutuksi kun isäpuoleni retuutti minua hiuksista sitä kerrostalon kolmion lattiaa pitkin.  liiankin tutuiksi, niinkuin jatkuva öinen pimeys. Yövalo seinässä kutsui painamaan valon päälle, mutta valo vietiin pois. Pimeys valtasi yöni ja mieleni. Minä lakkasin vaeltamasta öisin ja pissasin sänkyyni sillä en uskaltanut käydä vessassakaan sen raivoamisen vuoksi. 

 

Ja minä kirosin isäni alimpaan helvettiin, toivoin että hän kuolisi jotta voisin edes oikeutetusti häntä kaivata ja surra. Nyt minä surin yksin, isätöntä tyttöä joka olisi tarvinnut isäänsä. Olisin todella tarvinnut, myöhemminkin. Mutta katkeruus söi mieltäni, enkä minä aikojen kuluessa voinut enää sietää sinua, minusta sinä olit sitä puliroskasakkia, juoppohullu naisenhakkaaja. Vitun tyttären hylkääjä. En voinut käsittää,miksi silti kaipasin isää kun myöskin vihasin sitä roistoa. Se roisto varasti minulta toivon ja mahdollisuuden, normaaliin elämän josta silloin pimeässä haaveilin.

Sinun rakkautesi ei koskenut minua eikä se yltänyt huoleen minusta tai vastuuta kantavaan käytökseen. Sinä olit julma ja itsekäs. Sinun ällöttävä rakkautesi ylsi vain myöhemmin hipelöimään kehoani, teit minusta itsellesi nuken, rakensit minulle ihmemaan, johon vieläkin usein pakenen kun en kestä todellisuutta. Sinä pilasit minut, tai ehkä olin jo pilalla, olinhan sinustakin syntynyt.

Ja minä rukoilin myöhemmin, Jumala anna minulle anteeksi,  että vihaan sitä jota minun pitäisi kunnioittaa. Anna anteeksi, etten toivo häneltä enää mitään.

 

Kerran tai pari tuo ihana isäpuoleni joka minua niin paljon sanoissaan rakasti, omana tyttärenään,kutsui isäni luoksemme. Tietenkin humalassa.  Ärsytti ja pelotti. Isä makoili vieressäni sängylläni ja silitteli reittäni, se tuntui minusta hyvin epämiellyttävältä ja omituiselta, eihän meillä edes halaile kukaan muu kuin äiti ehkä kerran vuodessa, eikä se tunnu noin kamalalta.

Kyselee humalaisella äänellään jota olen jo oppinut kammoamaan, olenko voinut hyvin. Mitä minulle kuuluu, onko isäpuoleni ollut hyvä. Enkä minä vastaa mitään, sillä en voisi kertoa totuutta, että olin helvetin syvimmässä osassa jossa rangaistukset olivat arkipäivää, jossa nyrkit jättivät jälkeensä seiniin ja. minuun. Tai äitiin.

Isä könyää ylös vierestäni ja menee olohuoneeseen juomaan. Kuulen isän kyselevän mikä minulla on, mikä tyttöä vaivaa vaikuttaa ihan hullulta, eihän se edes puhu mitään. Isä alkaa huutaa, että jos isäpuoleni on satuttanut minua hän tappaa isäpuoleni. Se pienikokoinen juoppolalli kukkoilee kuinka hän ei anna kenenkään koskea minuun, pitää puoliani. Hän kun ei tiennyt, että oli jo jättänyt minut muiden armoille, minuun oli jo koskettu, nyrkit olivat löytäneet kohtansa, ja kädet repineet kaljuja kohtia päähäni. Huuto oli arkipäivää ja mieleni oli murrettu jo moneen kertaan.

 

Olin niin vihainen isälle, että olisin halunnut huutaa itsekin raivoten itkeä siitä,että hän on jo jättänyt minut turha siinä enää on vinkua kuinka muka suojelet minua. Huutamisen kuitenkin hoiti isäpuoleni joka narsistiseen tyyliinsä kertoi  että hän on pitänyt minusta huolta kun isäni katosi, miten minä jopa kutsuin isäksi häntä. Pian huutooni yhtyi äiti ja kuulin itkua ja. lasien kilinää, sirpaleiden räjähtämistä. Jokin minussa myös hajosi sinä yönä ja makasin jälleen peiton alla pimeässä täysin yksin vailla turvaa ja lohduttajaa.

 

Olin jälleen saanut muistutuksen siitä, että isäni oli kelvoton, minä olin kelvoton ja turha. Minä aiheutin vain riitoja ja erimielisyyksiä. Minä olin se tahra valkoisella paperilla, isä heitti paperin roskiin ja muut rutistivat sen palasiksi tuuleen. Sellainen minä olin, vaaleahiuksinen pienenpieni epäonnistuja, en saanut edes isää rakastamaan minua.

 

Isäni kautta sain ensimmäisen ystäväni, tytön jonka vanhemmat olivat alkoholisteja. Me tuimme tytön kanssa toisiamme ja kerroimme toisillemme kaiken, kun tuntematon mies ahdisteli minua roskisten takana vain tuolle tytölle pystyin kertomaan siitä.

Kun kävimme esikoulua, jotakin tapahtui. Tämä ystäväni alkoi kiusata minua ja hakkasi minua kotimatkalla. Syytin siitäkin isää hän oli vienyt minut tuohon tuhoisaan perheeseen jossa lapsetkin kostavat mnulle olemassaoloni väkivallalla. Olisi ollut parempi olla yksin, niin ei olisi sattunut niin hirveästi. Tyttö perheineen muutti pois ja minä jouduin aloittamaan ensimmäisen luokkani yksin, isättömänä ja ilman turvallista aikuista.

 

Myös isäni muutti pois. Mutta silloin ajattelin vain, että hyvä olisipa yksi murhe vähemmän eikä tarvitsisi haistella sitä liuottimen hajua ja kuunnella sitä sössöttävää puhetta ja lupauksia. Tajusin kuitenkin myöhemmin, että ilman isää minä olin hajanainen. Olin sirpaleinen ja olin helppo kohde. 

 

Minä häpesin taustaani, isäni alkoholismia ja väkivaltaa. Sitä,että äitini hiljaisesti hyväksyi kaiken ja lähti isääni pahemman miehen matkaan, minut oli kahlittu jaloistani. Mieleni oli onnistuttu kiinnittämään kotiin, enkä minä voinut paeta mihinkään kun ei kotona ollut yhtäkään nurkkaa mihin olisin voinut vajota. Oli vain neliön mallinen huone, harmaat haisevat muovimatot ja rumat myrkynvihreät kaapinovet. Vai olisivatko sittenkin siinä asunnossa olleet punaiset. Rumat kuitenkin. Yhtä rumia kuin totuus elämästämme.

 

Jossain kohtaa elämääni astui mummini. Isän äiti ja täysin vastakohta kaikesta. Hän oli minulle hellä ja rakastava ja tarvittaessa tomera,muttei koskaan satuttanut minua. Uskon, että he tiesivät totuuden elämästäni toisaalla ja halusivat tarjota minulle turvaa ja suojaa, tasapainoista elämää. Vierailin yli 200 kilometrin päässä kotoa mummin luona ja minua jännitti matka kovasti.

 

Myöhemmin mummini piti minut järjissäni, antoi sitä rakkautta jota olin vailla kotona. Sitä vapautta hengittää, kun minun ei tarvinnut piiloutua varjoihin. En olisi tässä nyt, jollei mummini olisi tarjonnut minulle sitä kaikkea. Mutta edes hän ei voinut pelastaa minulta siltä syöksykierteeltä mihin joutuisin myöhemmin muisteloideni lomassa. Mummi piti aluksi tiukasti kiinni siitä,että isä ei saa tavata minua humalassa, eli ei koskaan. Mutta kerran hänkin erehtyi.

 

Tätini osti minulle kaupasta karkkia matkalla. Sain itse valita ja valitsin muoviset eläinhahmolla koristetut karkkiputket. Putkeen laitettiin petz karkkeja, ja se näytti siltä että karkkia ottaessa valkoinen karkki olisi tipahtanut väiski vemmelsäären suusta. Niitä karkkeja en ole syönyt tuon vierailun jälkeen ja muistan vieläkin pienen tytön joka iloitsi karkeista ja jännitti kovasti kun isän asunnon ovi avautui. Asunnon ilma oli paksua ja tunkkaista, isä tupakoi sisällä. Pieni yksiö likaisella alkovilla, verhot eteen vedettynä. Muistan eniten kuitenkin kiinnittäneeni huomiota siihen myrkynvihreään lankapuhelimeen. Mietin mielessäni miten numerot kierritetään mikäli minulla on hätä. Minä pieni tyttönen taisin tehdä hätäsuunnitelmia, tietää ettei tämä suju. Ehkä minä vain jännitin, ehkä en vain osannut luottaa tuohon minulle vieraaseen mieheen. Olohuoneen pöytä oli vaalea ja siihen oli tippunut tuhkaa lasisen tuhkakupin sijasta. Tätini istutti minut isäni sohvalle ja sanoi,että tulee sitten hakemaan minut. Toivotti kivoja päiviä ja lähti. Kuulin kerrostalo oven pamahtavan kiinni ja olisin halunnut juosta perään, sillä en olisi laisinkaan halunnut sinne yksin jäädä. Mutta sellainen minä olin, jo lapsena. Kiltti, avulias ja vietävissä. Minun oma tahtoni oli murrettu. Vaikka ajatus varmaan olikin hyvä ja tavoitekin kohtelias.

 

Isän silloinen naisystävä oli pieni ja pelokas. Minä pidin hänestä ja muistan miettineeni lyökö isä häntäkin niin kuin äitiä aikoinaan. Nainen vaikutti hieman resuiselta ja muistan hänen istuneen punaisessa kylpytakissa, enkä muista hänen juuri liikkuneen siitä mihinkään muualle kuin katselemaan ikkunasta isääni odotellen. Isäni avasi kaljapullon, korkista kuului kilinää sen osuessa tuhkaiseen pöytään. Kohta korkkeja oli monia sillä isän juomistahti alkoi kiihtyä. Isä oli taas se pelottava vieras mies jonka aina olin tuntenut. Minulla ei ollut isästä muuta muistikuvaa,eikä niitä tullut nytkään. Sain pikemminkin lisää vahvistusta sille, että biologia ja isyys eivät todellakaan aina kiteydy siihen illuusioon jota lapsille luotiin. Perhe yhdessä, isän tyttö ja äidin kulta. Iltasadut ja yhteiset hetket, olivat tälläkin kertaa lisä myöhemmin alkavalle syöksykierteelleni joka pudotti minut pohjaan. 

 

Iltasatuni olivat portti tuliseen ja tuskaiseen helvettiin, sinne missä joku uhkaa minua koko ajan. Isäni ainoa lastensatu oli liisa ihmemaassa sarjakuva. Minä rakastin liisaa, sillä minusta Liisa oli maailman rohkein, hän oli minun sankarini ja usein haaveilin olevani Liisan kaltainen soturi, kaataisin jokaisen korttisotilaan, johon isänikin kuului. Heti ensimmäisenä aamuna isä oli kadonnut ja minä nukuin yksin siellä likaisessa alkovissa, tunkkaisessa pesässä jota opein inhoamaan. Nainen kyllä oli kotona,mutta minun rauhoittamistani hän ei taitanut, vaan loi minulle pelottavia mielikuvia. Isä oli lähtenyt kauppaan, niinpä. Sille tielle jäi. Enkä tiedä moniako öitä tai päiviä kului, tuntui kuitenkin ikuisuudelta odottaa isää saapuvaksi. Olisin halunnut soittaa mummille, hae minut pois. Mutta en uskaltanut pyytää naista soittamaan mummille, sillä mietin mitkä jälkiseuraukset siitä voisi hänelle olla.

 

Nainen tuijotti yön pimeyteen ikkunasta, minusta nainen alkoi vaikuttaa vähän kahjolta sillä hän kertoi nähneensä miten isäni kavereineen kantoi ruumista jätesäkissä naapuritaloon. Tuo ruumissäkki tunkeutui uneeni, näin isäni siinä ja isä avasi säkin ja oli vihainen, miksi olin tunkenut oman isäni säkkiin, olinko halunnut hänen kuolevan. Uni sai järkyttäviä mittasuhteita päässäni päivisin ja minä en uskaltanut tuntea mitään, minä ajattelin että isä saa tietää kuitenkin ja silloin hän suuttuu siitä,etten rakasta häntä. Teini ikäisenä hautajasin isäni arkussa mullan alle. Painajaiset olivat taas sellaisia kuin lapsena, syyllisyyteni siitä miten olin ajatellut hänestä, miten ihmeessä lapsi sai ihmisen kuolemaan vain toivomalla sitä,vaikkei edes ollut tosissaan vaan vain niin surun murtama. 

 

Isä tuli kyllä kotiin ja koko huoneen täytti ilmassa leijuva tunkkaisuus, saatoin tuntea isäni raivon ja sen miten se pyrki ulos. Isä haisi pahalta, siltä kuin olisi ryöminyt mudassa. Märkä muta ja silmissäni loistava raivo. Mietin hetken pakenisinko peiton alle alkoviin, sillä aavistin pahaa. Mutta kyhjötin nojatuolissa lamaantuneena. Kuulen isän huutavan naiselle ja yritän siepata sanan sieltä täältä ja toisaalta haluaisin olla kuulematta yhtäkään tavua. Olisinpa silloin ollut kuuro ja sokea, etten olisi nähnyt,etten olisi kuullut. Näkemäni syöpyi verkkokalvoilleni ja kuulemani sai korvani menemään lukkoon paineesta, tunsin hukkuvani veteen.

 

Isä ja nainen kinastelivat ja huusivat aikansa, sitten se tapahtui. Isä nousi ylös kuin sotilas ikään, sellainen joka toimii tilanteessa väkivallalla. Tällöin vain nyrkit olivat aseena. Iskut osuivat pienen resuisen naisen kehoon monia kertoja ja nainen huusi ja itki, lopulta nainen huusi vain solvauksia isälle, ja minä ihmettelin miksei hän vain ollut hiljaa sillä se lisäsi isän lyöntien määrää. Nojatuoli lensi nurin ja nainen makasi lattialla isä hajareisin hänen päällään. Näin suupielen veren ja kyyneleet, pienuuden ja avuttomuuden. En tiedä kuinka kauan hakkaamista oli jo jatkunut kun minä puhkesin huuto itkuun ja vain huusin ja huusin, anelin isää lopettamaan. Lopeta, hän kuolee. Olin lapsi, enkä tiennyt muuta kuin että kuolema on paha, siitä ei enää herätä. Isä pysäyttää nyrkkinsä ja minusta se näyttää hidastetulta elokuvalta, kun isän käsi on jo lyömässä ja sitten hitaasti pysähtyy. Isä nousee, kuivaa kyyneleeni ja vie minut vessaan. Siellä minä seison taas pimeässä eivätkä varjot ole ystäviäni ne ovat tulevia demoneitani jotka muistuttavat ja syyllistävät minua siitä, etten tehnyt mitään. Kuulen yhä miten isä jatkaa huutoaan, kuulen miten nainen yskii ja korisee, se kuullostaa kummalliselta. Hetken hiljaisuuden jälkeen 

lauantai, 29. kesäkuu 2024

Sotureita ja keijukaisia kultaisin siivin.

 

 

 

 

Kohtaloni,jonka olin hukannut.

 

Olen aina antanut itsestäni muille kaiken toivoni ja pyrkinyt hyvään.

 

Palkkio siitä on kuitenkin useimmiten kuitenkin ollut vain kaatosade ja saavillinen jääkylmää vettä niskaan, joka ei sekään herättänyt.

 

Olen yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt valintoja joista en ole ylpeä.

 

Kaiken aikaa olen kuitenkin vain halunnut saada itselleni edes pienen palan onnea,pienikin siivu riittäisi jakaisin kuitenkin lopun kakun muille.

 

Tiedän olevani yhtä syyllinen omaan kohtalooni kuin muutkin,mutten halunnut sitä tai osannut valita itselleni onnellisempaa loppua. En silti kuitenkaan haluaisi kenenkään elävän niin en edes itseni vaikken itseäni rakastanutkaan.

 

Pelkäsit öisin,etsit epätoivoisesti sitä pientä valonkajoa, josta saisit voimaa nousta ennenkuin pimeys iskee miekkansa sinuun.

 

Minulla oli kaikki sisälläni, rakkaus ja voima. En vain koskaan osannut käyttää sitä itseeni tai kohtuullistaa sen jakamista muille. Kaikki muut saivat osansa mutta minä sain vain tyhjyyden ja valkoiset seinät jotka väreilivät voimaa,mutta eivät päästäneet läpi. Kun annoin itsestäni teille ja kaikille heille kaiken valoni minun valoni himmeni ja sammui. Niin minä luulin.

 

He huomasivat pienen loiston jota kohti kurottivat ja minä annoin jälleen vähästäni. Minä olin kuin ikuinen energiapankki heille ja teille. Te opitte varastamaan minulta jotta pärjäisitte itse. Minulla ei ollut väliä eikä kukaan oikeasti rakastanut minua. Ei niinkuin toivoin, ei niinkuin hän jonka joskus tulisin kohtaamaan.

 

Uskoin aina hyvyyteen ja siihen parantavaan rakkauteen ja siihen sisäiseen ymmärrykseen, en vain ymmärtänyt että tarvitsen sitä itsekin, en niinkään muilta mutta itseltäni. Minun olisi pitänyt suojella sisäistä tyttöäni ja pitää hänestä huolta, kun kukaan muu ei koskaan tehnyt niin. Ei edes he joiden olisi pitänyt tai he jotka niin lupasivat. En koskaan seisonut itseni puolella.

 

Olin aina kovin väsynyt ja näytelmän päähahmona minusta tuntui etten koskaan voisi lopettaa, joutuisin aina pitämään itseni ja sisimpäni piilossa väsymyksestäni huolimatta. Työ oli tehtävä ja tunnit kuluivat, päivät vaihtuivat iltaan ja yöt itkuihin jotka nekin lopulta loppuivat kun kyynelien lähde kuivui.

 

Uskon sen olevan todellista voimaa kun tietää oman arvonsa. Kun jättää sellaisia asioita ja ihmisiä taakseen jotka eivät palvelele tarkoitustasi tai valaise polkuasi, voi kuitenkin kohdata polullaan uutta,niitä asioita ja ihmisiä jotka saavat sinut taas loistamaan. Niitä jotka saavat hymysi näkymään silmissäsi sen sijaan että vain hymyilisit mutta katseesi olisi kuollut.

 

Tiesin aina sen sattuvan ja minun oli vaikea päästää irti,vaikka kaipasin valoa ja lepoa minä olin kuitenkin jo ottanut osakseni kärsiä. Olin marttyyri, enkä halunnut olla sellainen. Olin silti.

 

Kannoin harteillani koko maailmaa ja se painoi, kaikki elämäni hyvät asiat tuntuivat mitättömiltä ja ei niin ansaituilta kun näin muiden kärsivän. Minua ei kaiken alta näkynyt. Olin näkymätön voima joka kantoi muita, olin olemassa mutten teille enkä heille. Olin olemassa,mutta minä ettekä te välittäneet vasta kun murruin ja pino päältäni sortui. Kun astuin esiin, te hylkäsitte minut ja lähetitte minut helvettiin, sinne sellaiseen josta minun ei pitänyt koskaan päästä pois.

 

Nyt te näette minut, enkä minä enää halua jakaa voimiani teille, te pyöritte ympärilläni kurottaen valoani kohti, mutten minä salli teidän enää koskea minuun tai repiä itseäni verille vain jotta te voisitte paremmin. 

 

Haluan kaikkien näkevän oman valonsa, eikä minun valoni ole teidän voimanne tai omaisuuttanne. Energiavarkaatkin huomaavat joskus kuinka he sammuvat,niinkuin robotista olisi patteri loppunut Silloin teidän on löydettävä omanne. Nähtävä itsenne ja murrettava sisimpänne. Teidän on kuoltava ja herättävä, teidän egonne ja elämänne on muserruttava eteenne. Virheenne on oltava kohdattavissa ja anteeksianto on ansaittava. Ei minulta, eikä muilta. Vain siltä joka loi teidät ja te petitte hänet. Sinun on luotava itsesi uudelleen, oma loistosi ja rakkautesi. Oma arvosi.

 

Henkinen polkuni on ollut todella raskas ja olen pudonnut monesti pimeyteen polvilleni rukoilemaan sitä kuinka kaikki loppuisi. Tulisipa myrsky joka pyyhkäisisi heidät ja minut pois,jonnekin missä kaikki muut tunteet ovat kuolleet mutta jossa rakkaus voisi vielä joskus elää, tyhjyydessä on rankkaa vaeltaa.

 

Olen etsinyt toivoa vääristä paikoista ja luottanut muihin itseni sijaan,vain koska halusin.

 

Minä halusin uskoa ja uskoin siihen että joskus minäkin vielä oppisin lentämään. Niinkuin ne kultahiuksiset keijut unissani kimaltevissa mekoissaan. Huoleton ja vapaa. Milloin voisin olla sellainen.

 

Muut ovat ehkä kohdelleet minua julmasti ja minä alistuin osaani. Olen kuitenkin itse ollut yhtä julma ja täynnä vihaa, hylkäsin itseni. Minun temppelini sortui teidän teoistanne,mutta minä annoin talloa palaset.

 

Nousin barrikaadeille heikkojen puolesta, valoin uskoa surullisiin kohtaloihin. Seisoin kaikkien teidän puolesta, mutten itseni. Olin kuin näkymätön huuto tuulessa jonka te kuulitte,mutta jota ette tunteneet tarpeeksi syvällä itsessänne.

 

En oikeasti koskaan kokenut olevani arvokas tai rakastettu. Koin vain olevani vihattu,vainottu julmasti ojan pohjalle pahoinpidelty ihminen, jota te sankoin joukoin saavuitte katsomaan. Te nautitte siitä, kuinka minä murruin te rakastitte sitä että teillä oli valtaa. Ja minä yritin rakastaa teitä jotta minuun ei enää sattuisi. Vaikka kipuun tottuu, sen haluaa silti loppuvan. Se syö sismmän rikki ja saastuttaa solusi joiden pitäisi pitää sinut hengissä. 

 

Kun olin tyhjimmilläni ja anelin kuolemaa, sinä tulit ja nostit minut vain jotta voisit potkaista minut takaisin ja raaimmilla mahdollisella tavalla sinä veit minulta viimeisenkin toivoni. Vai veitkö sittenkään, ehkä minä korjasin itseäni vuosia. Ehkä minä paikkasin haavani ja nousin silloin kun sinä elit onnellisena elämääsi tietämättä että joudut kohtaamaan tekosi. Kenenkään elämää tai sisintä ei voi varastaa ja leikkiä sen olevan omansa. 

 

Voin ymmärtää Jeesuksen tuskan ja kärsimyksen. Koen päässeeni itseni ja perimmäisen asian ytimeen. Kun olet antanut ja annat kaiken, olet ollut heille tuki ja turva jota kukaan muu ei tarjonnut he pettivät sinut. Kun rakastat ja kohtelet kuin pyhyyttä niinikään he lähettävät sinut julkisen nöyryytyksen ja kivun kautta kuolemaan. Pimeydessä vaellat tielläsi helvettiin.

 

Olen usein miettinyt omaa rooliani tässä myrskyisessä maailmassa. Olen oppinut hyväksymään asioita ja yrittänyt ymmärtää niitä jotka eivät ymmärrystäsi tavoita. Olen yrittänyt korjata itseäni muiden rikkinäisten ihmisten kanssa ja olen yrittänyt muita auttamalla korjata sitä railoa minussa joka erottaa minut teistä kaikista. Mutta minua ei voi korjata, ei ole olemassa nappulaa joka toimisi. Reset nappulani on ollut jumissa ikuisuuksia.

 

Eräänä yönä saatoin kuitenkin oivaltaa,että vaikka kokemukseni ovat rikkoneet minut ja olen kärsinyt enemmän kuin itsekään tiedän tai vieläkään tiedostaen ymmärrän olen kuitenkin aina noussut. Täällä minä olen, ota minut kiinni jos saat, pidä huoli etten enää pääse itseltäni karkaamaan. Valtava työni tullaan vielä palkitsemaan ja minulla on sittenkin toivoa, sitä sellaista suurta väreilevää uskoa ja rohkeutta jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Minä nousin,jatkoin ja romahdin. Romuttaessani tiilisen valkoisen seinän, näin sen. Siellä se oli. Tarkoitukseni ja kohtaloni jota en osannut odottaa.

 

 

 

Tuntuu kuin tietoisuuteni olisi räjähtänyt ja ymmärrykseni aktivoitunut. Elämäni vilisee ohitseni kuvina ja tajuan, vain minä voin pelastaa itseni. Minun on ymmärrettävä arvoni, nähtävä lähtökohtieni vaikutus,kohdattava ne sängyn alla pimeässä vaanivat demonit tuttuine kasvoineen. Kuin olisin niellyt tulisen pallon joka polttaa sisälläni ja luo minua hetki kerrallaan tuhkasta uudelleen. Toivon olevani viimein sellainen, se sellainen ihminen joka voi kantaa itseään ylpeänä ja oppinsa oppineena. Häpeilemättä ja totuudella,pelkäämättä jäävänsä yksin.

 

Toisinaan olen kuin valtava vesien patoutuma joka virtaa vuolaana auetessaan eikä kyyneleistä tule loppua. Niin,minä haluaisin todella puhdistautua ja uudistua,vuodattaisin likaista vettä ja laskisin itseni vesisateen alle kasvamaan.

 

Ja kun taas joinain aamuna tunnen maanneeni mullan alla vuosia ja mullan paino on minulle liian raskas. Kasa painavaa multaa päälläni muistuttaa kuolemasta ja uudestisyntymisestä. Kaivan itseäni mullan alta ja työnnän minuuttani ulos repien samalla esityksissäni käyttämääni maskia pois. Tuntuu olevan tiukassa.

 

Ja kun tuuli on kova ja maailman myrskyt ravistelevat,en enää pelkää. Tiedän lentäväni vaikka vastatuuleen,tarvitsen vain hieman aikaa. Kylmäkin tuuli tuo happea,sitä jota tarvitsen elääkseni. Jos putoan tuulen mukana eteesi,poimisitko minusta pienen osan kultaiseen muistojen laatikkoosi ja ajallaan vapauttaisit sen kaiken mitä tuo pienikin osa minusta on tehnyt selviytyäkseen,vielä kasvaen.

 

perjantai, 21. kesäkuu 2024

Ihmemaan porteilla

Minä pyörin ihmeiden maan porteilla ja etsin vapaata reittiä joka sinne vie mukanaan. tänään tuntuu olevan enemmän tungosta kuin koskaan. Meidän maailmassamme taitaa tapahtua jälleen heräämisiä.

 

Toisinaan se yllättää unessa matkaavan joka tottumatta sellaiseen kivuliaaseen kutsuun on hieman hämillään. Heräämisen ajatellaan olevan kivuttomampaa eikä se usein ole lainkaan niin kaunista kuin kuvittelisi.

 

Lähes jokakerta joku itkee tähtipölyn alla. Hänenkin ympärillään valheiden ja kuvitelmien verkosto oli saanut vähän liian kauaksi meneviä mittasuhteita. Yksinäisyys otti vallan räjähdyksien saattelemana

 

On heitä jotka uskoivat meidän ihmisten hyvyyteen ja turvautuivat liiaksi sellaiseen lopputulokseen missä ei ole pahalle sijaa tai pimeälle ainuttakaan nurkkaa. 

 

Mihin oikein voisi itseään hetkeksi asetella lepäämään? 

 

Ja on myös heitä, jotka ovat joutuneet vaeltamaan pimeässä niin kauan, että eivät näe valoa laisinkaan.  Jokainen heistä kuitenkin jollaintapaa toivonsa menettäneitä ja sisältään rikkinäisiä.

 

On myös heitä jotka eivät halua nähdä kumpaakaan eivät valoa taikka pimeää. Kuuluisa kultainen keskitie ei ole aina sekään kovin kultainen kun tasapaino kaiken välillä onkin pielessä . Sen sisäistäminen on kovin vaikeaa toisinaan.

Tämän tien kulkijat ovat olleet minut tavatessaan kaikista itsepäisimpiä herätäkseen todelliseen olemassaoloonsa. 

 

Me ihmemaahan tipahtaneet emme kaikki ole täysin heränneet, joskus meidän maailmassammme on niin mustaa ja pilvien alla liian synkkää. Tällöin jotkut tipahtavatkin vain paetakseen. 

 

Minä olin yksi heistä, minä olin kadota rikkinäisyydessäni ihmemaahan. Maailmassani vallitsi kohtuuttomuus ja julmuus,joka heidän mielestään oli ansaittua. Se palkintoni siitä,etten halunnut mukautua.

 

Tähtipölyjen sekaan hypätessäsi sinä olet oma oppaasi, eikä tienviittoja juurikaan ole. Etsimisestä on tehty vaikeampaa ja haasteita ilmenee meillä jokaisella enemmän tai vähemmän. 

 

universumillamme on joskus hieman sarkastinen ja raakakin tapa opettaa meille läksyjämme. Useimmilla meillä ne ovat palautusjonossa tarkistuspyörteiden kera jopa vuosikymmeniä. Emme suostu jääräpäisinä yksinkertaisesti heräämään. 

 

Portilla energiani on valmiina latautumaan ja minä astun jälleen kerran mielestäni avautuvaan koloon.

 

Tänään laskenkin liukumäestä pelottomana.  Hymyilen hieman kun tömähdän hellästi pehmeälle alustalle. Hieman vähemmän kuoppia tänäänkin. 

 

Keittäisinkö sinullekin kupposen teetä ja kertoisin matkastani enemmän, ennenkuin minun on taas mentävä

 

Sen jälkeen palautan itseni hopeiseen pallooni takaisin. Matkaan ihmemaasta takaisin todellisten murheiden maahan, jossa etsin edelleen ihmeidentekijää vierelleni. Häntä joka laittaisi teekupposeeni vähän sokeriakin, sietäisi minua vielä silloinkin kun minä

olen muistoihini hukkua. 

 

 

 

perjantai, 21. kesäkuu 2024

Jo aikuisia naisia ja lapsia.

 

 

Mummi.

 

Isäni äiti, joka toimitti toisinaan minun äitini virkaa.

 

Vaikka äitiäni rakastankin kovasti ja olen aikuisiällä vuosien mittaan oppinut ymmärtämään hänen osaansa tarinassani, koen silti ennenkaikkea mummini kannatelleen minua vaikeimpina aikoina. Niin lapsuudessani kuin varhaisaikuisuudessakin. Osa sukulaisista kuvitteli ja kuvittelee kai yhä, että mummi ja miesystävänsä vain hemmottelivat minua. On totta, että sain siellä ollessa paljon. Mutta elämä, jota kotona elin oli niin kamalaa että minusta kenenkään sukulaisistani ei pitäisi kutsua minua hemmotelluksi. Mummi rakasti minua, piti puoliani jopa omaa poikaansa koskevissa asioissa. Hän ajatteli minun parastani. Hän ei ajatellut myöskään minusta aina positiivista. Tai korjaisinko kuitenkin, että kyllä minäkin kuulin jos olin tehnyt väärin. Mutten kuullut pelkästään sitä häneltä. Sain kannustusta, kehuja ja rakkautta. Hän tuntui lapsuudessani olevan ainoa niistä aikuisista lähipiirissäni joka näki potentiaalini ja sen millainen minä oikeasti kaiken alla olen. 

 

Hän opetti minut nauramaan, oikeasti nauramaan vatsa kippurassa pienet jalat heiluen. Valvoi kanssani öitä ja kertoi itsestään ja halusi tietää minusta ja elämästäni kotona yli 200 kilometrin päässä. Kerroin kyllä itsestäni, joskus jopa mielialoistani hieman. Jätin kuitenkin kertomatta mitä kotona tapahtui, sillä pelkäsin mummin sairastuvan huolesta. Pelkäsin myös, että hän kertoisi isälleni enkä pääsisisi enää käymään. Jos mummini olisi puhunut isälleni oloistani,olisi hän tehnyt sen vain rakkaudesta minuun. En jaksa hetkeäkään uskoa, että hän olisi tehnyt sitä saadakseen minut itseään lähemmäs tai isälleni. Ja vaikka olisi saanutkin, ei hän olisi antanut minua isälle koskaan jos olisi tiennyt mitä kaikkea isä oli ehtinyt minulle tehdä ja mitä olin hänen kauttaan ehtinyt kokea. Ihminen johon luotin eniten maailmassa, mutta jolle en hänellekään voinut kertoa millaista elämäni kokonaisuudessaan oli. Jollaintasolla kuitenkin uskon mummin aavistelleen. Siksi hän yritti kaikinkeinoin pitää kiinni siitä, että pääsin sinne koulun loma-aikoina ja niinä juhlapyhinä joiden minun ei tarvinnut olla kotona. Yhtäkään joulua en saanut mummin ja miehensä kanssa viettää vaikka sitä kovasti itse toivoinkin. Minä en voinut sietää joulua, mutta se olisi taatusti ollut siellä parempi ja olisin saanut positiivisia muistoja rakastvavasta ihmisestä ympärilläni lisää. Tuon vahvan ja ymmärtävän naisen avulla minä opin myös itse kohtaamaan virheeni, opin pyytämään anteeksi oikeista syistä. Opin että joku voi halata ja sillä näyttää välittämisensä eikä hän peru halaustaan sanoillaan. 

 

Äiti

 

Kyllä äitikin joskus halasi, mutta lähinnä silloin kun siskoni isä ei ollut kotona. Myös hän toisinaan kuunteli ja lohdutti kun mieleni myrskysi, mutta oli silti silloin sokea ympärillään tapahtuvalle. Mistä en sinänsä voi täysin häntä syyttääkään. Ei hän ole ensimmäinen ihminen joka on joutunut tilanteisiin, joissa oli ja on valinnut niinkuin on valinnut. Kyllä minä tiedän, että myös hän rakasti ja rakastaa minua. Vaikka ei minua pystynytkään tasapainoisessa ympäristössä kasvattamaan. Ja vaikka myöhemmin aikuisiälläkin välimme olivat jopa riitaisat siksi, että olin hänelle aivan kauhea koska minuun sattui. 

 

Tiedän kaiken korjaamiseen menee aikaa ja olen oppinut hieman löysäämään. En aikuisälläkään ollut valmis vastaanottamaan häneltä minkäännäköistä kritiikkiä, koska koin etten pahemmin muuta saanutkaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että sain minä myös häneltä muutakin, vaikka pääasiassa sainkin osakseni kylmää kyytiä ja pakastimeen tungettuja tunteita. Kun olin 5 vuotias äitini kulki kanssani sairaaloiden välillä kaupungista toiseen perussairauteni vuoksi. Oli tutkimuksissani mukana ja matkusti vielä siskoanikin viimeisillään odottaen kanssani toiseen leikkaukseeni turkuun. Useimmat äitini silloin soittamat bändit ja artistit ovat yhä minunkin lemppareitani. Vaikka jotkut herättävätkin huonoja muistoja tai nostattavat surun tunteita, on suurin osa äidin omista yksin kuuntelemista kuitenkin minun hyvä muistoni hänestä. Äitini rakasti Sandraa ja Moderntalken bändiä joita luukutti kolmiossamme siskoni isän ollessa poissa ja silloin hän hymyili hieman. Ja minunkin oli hieman helpompi hengittää. Vielä ensimmäisen luokan alulla minulla oli pari ystävää jotka kävivät joskus meillä kylässä mikä oli kyllä erittäin korostetun harvoin. Silloin kun siskoni isä ei ollut kotona me saimme pukea ystäväni kanssa aikuisten hienot kengät jalkaan ja pukea mekkoja päällemme. Lainasimme myös koruja viimeistelemään asukokonaisuuden ja pidimme tanssiesityksiä moderntalkenin you're my heart and soul biisin soidessa taustalla. Kertoja oli muutama, mutta ne olivat minulle niin tärkeitä että jäivät lapsuudestani aikalailla parhaimpina hetkinä mieleen. Äitini oli läsnä, muutoin kuin velvollisuudesta. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta se oli minulle tärkeää. Silloin sain olla lapsi, leikkivä ja huoleton. 

 

Kun minua jo ensimmäisen luokan alussa kiusattiin niin rajusti, että leikkaukseni jouduttiin tekemään uudelleen äitini oli se, joka otti yhteyttä kouluun. Muutamiakin kertoja. Lopetin kuitenkin puhumasta kiusaamisesta kolmannen luokan jälkeen,ellei sitä aikuinen itse huomannut. En halunnut muiden perheessä tietävän asiasta. Ylä-asteella minun oli pakko kertoa, sillä terveydenhoitaja uhkasi kertoa viiltelystäni enkä voinut ottaa sitä riskiä. Silloinkin äiti soitti kouluun, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Myöhemmin sain tietää hänen salanneen asioita puolestani, jotta välttyisimme riidoilta kotona. Tämä kuitenkin mahdollisti mm syömishäiriön kehittymisen, viiltelyn jatkumisen ja itsetuhoisen käytöksen. Niin. 

 

Mutten laske syytöksiä hänen päälleen liikaa, myös hän on joutunut vastaamaan valinnoistaan ja teoistaan. Kysyisin ympäriltä olleillta jos voisin ja haluaisin, miten he aina vain unohtivat ne lapset perheessä. Minut. Ja myöhemmin siskoni. Äitini oli uhri ja muistan kuulleeni usein hänen ja ystäviensä keskusteluja. Kyllä mutta me olimme pieniä ja viattomia. Tiedän, ettei silloin ollut niin hyvää lastensuojelua kuin nykyään, mutta korostaisin ehdottomasti ajatusta siitä, että jonkun olisi pitänyt puuttua. Perheestämme tehtiin yksi ainoa lastensuojeluilmoitus joka koski äitini vapautta mennä ja miehensä hallitsemista. Kotona pitämistä ja rajoja. Kyllähän se meihin lapsiinkin liittyi koska äidin voinnista siinä oli kyse , mutta ei meitä lapsia edes kuultu. Saati että äitini olisi annettu yksin ja rauhassa keskustella kun kumppani painosti itsensä mukaan. Monia virheitä tapahtui. Monia ehkä inhimillisiäkin virheitä, koska kukaan ei puhunut. On kuitenkin aikuisen ja aikuisten tehtävä pitää huoli siitä, että lapsella on turvallinen ympäristö.

 

Ehkä minun kanssani hän olisi vielä voinutkin lähteä, mutta siskoni syntymän jälkeen lähteminen oli aina vain vaikeampaa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen saanut pikkusiskon itselleni. Siitä, että vaikka jouduin ottamaan lapsena liikaa vastuuta ja aikuisällä itse pakenin,on hän yhä minun parhain ystäväni. Minun tukeni ja turvani. Hän on se johon minä luotan ja se johon hänen toivon voivansa aina luottaa ja tukeutua. Hän on yksi minun elämäni kallioista. Vaikka olimmekin minun poismuutettuani etäisemmät, koska voin niin huonosti hän on silti rakastanut minua eikä koskaan ole minua syyttänyt turhasta. Hän ei koskaan hävennyt minua.

 

Kun vanhoista tv-sarjoista puhutaan, minä muistan meidät kolme. Minut, siskoni ja äidin. Haluaisin muistaa sen aina niin, onnellisia hetkiä eikä etukäteen pelättyä elämää, ilmapiiriä joka kuitenkin vallitsi kun tiesimme jokainen jollain tasolla sen olevan vain hetkellistä. Hetki onnea, kunnes ovi humalan tai yleisen pahantuulisuuden jäljiltä avautuu. Huuto ja itku ja kolmioiden seinien sisällä ei tullut vain käymään vaan jokakerta jäädäkseen. 

 

Henkilöitä tarinoiden takaa avaan myöhemmin erillisesti sillä jokainen heistä on elämäni isoin vaikuttaja, elämäni naisista. 

 

perjantai, 21. kesäkuu 2024

Avioliittoja ja uskomuksia

Avioliittoja ja epätoivoisia uskomuksia onnesta.

 

Minä uskoin avioliiton kestävän ikuisesti. Yksi ja ainoa oikea. Hän. Luulin jälleen saavani edes vähän onnea ja rakkautta. Ehkä hän omalla tavallaan rakasti minua. Useimmiten kuitenkin nyrkillä ja pettämällä. Liitto oli myrskyisä ja räiskyvä jo alusta asti. 

 

Hän oli puhelias, osasi kehua ja kannustaa. Tapasin hänet kun jouduin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle kun 19-vuotiaana roikuin parvekkeen kaiteella lääketokkurassa ja mietin vain, etten kestä enempää. Olin rikkinäinen ja helposti vietävissä. Uskoin jälleen, että kaikki korjaantuisi. Sisimpäni huusi; hyväksy minut.

 

Hyvin nopeasti minä muutin toiseen vieraaseen kaupunkiin, en tuntenut ketään. Kaupunki oli kiva ja kaunis ja mietin, että vihdoin voisin aloittaa alusta.

 

Olin jälleen väärässä ja tappio tarkoitti jälleen musertumista ja polvilleen putoamista.

 

Putosin polvilleni kirjaimellisesti eteesi, rukoilin armoa sinun käskystäsi. Puukko niskallani ei antanut armoa. Isä meidän rukous; saatanan noita. Minä en muistanut perusrukoustakaan ja minulla oli paikka helvetissä saatanan huorana. Minä en enää kyennyt itkemään, rukoilin sinulta armoa niin kauan, että ajantajuni katosi. Leijuin itseni yläpuolella ja surin. Surin sitä miten annoin tälläisen tapahtua jälleen. Miksi uskoin ihmisiin. Miksi annoin itseni kadota jokaikinen kerta. Pirstaloiduin jälleen, mitä minusta kohta olisi jäljellä. Murtuneet kylkiluuni muistuttavat minua yhä sinusta. 

 

Toisinaan hän itki. Itkien pyysi anteeksi, silloinkun minä olin valmis lähtemään. Enkä minä lähtenyt. Vajosin vain syvälle itseeni ja kuljin pimeässä, kuin horroksessa yritin selvitä päivistä ja odotin. Odotin jotain, millä pelastaa itseni. Odotin kuolemaa, odotin pelastajaa. Sellaista ei ollut. Oli vain hän ja hänen ailahteleva mielialansa. Joskus uskoin yhä hänen rakastavan minua ja lyömisen loppuvan.

 

Saimme tyttären, minä valvoin kun hän nukkui. Minä suoritin ja vahdin. Valvoin 4 kuukautta peläten. Halusin lähteä ja pitää lapseni turvassa sinulta, turvassa sellaiselta elämältä. Lapsen sairastuttua ja sairaalaan jouduttua en enää kestänyt. Halusin vain pois, ajattelin ettei lapseni enää tarvitse minua. Huonommuus ja viha itseä kohtaan saivat minut uskomaan etten pärjää äitinä mitenkään. Halusin lapselleni paremman elämän ja sellaisen hänelle sainkin myöhemmin. Mutten itselleni, oli musertavaa luopua lapsestaan, mutta oli siirrettävä omat tunteeni johonkin unholaan. Rakastin tyttöäni, sitä pientä prinsessaani. Sinä toitotit kuinka huono minä olin, kuinka äitiyteni on niin kamalaa ja kuinka teen tyttärestäni samanlaisen huoran kuin minä itse olen. Toisinaan sinä kerroit kuinka tiedät minun yrittäneen parhaani. Olin hämmenyntynyt ja sekaisin, kumpaa sinua uskoisin.

 

Eromme jälkeen muutin hetkeksi takaisin kotikaupunkiini. Tunsin oloni yksinäiseksi ja eksyneeksi. Avioreron harkinta ajan kuluessa loppua kohti emme eronneetkaan. Emme vielä. Minä vajosin mukanasi huumeiden maailmaan. Löysin maailman jossa tunsin tuskani helpottavan hetkeksi. Se oli vain hetkellistä. Tunsin olevani normaali, ADHD- oireeni ja impulsiivisuuteni tasoittui stimulanteilla ja amfetamiinilla. Aloin nähdä maailman eri tavalla. Sain hoidettua arjen ja tunteeni pysyivät hallinnassa. Äkkinäiset päätökseni ja säntäilyni loppuivat ja pääni tuntui tyhjemmältä kuin koskaan, ne miljoonat välilehdet sulkeutuivat ja sain jäsennettyä ajatukseni. 

 

Sain kipukohtauksia, mutta yhteiskunta jätti minut pulaan. Tutkimuksia ei tullut, mitään ei koskaan tapahtunut tai sain kuulla kaiken johtuvan masennuksesta. Olin useita kertoja sairaalassa öitä turhaan, säälistä. Eivät he minua uskoneet. Aloinkin jälleen masentua ja valua synkkyyteen josta oli vaikea päästä pois. Olin maailmassa jossa varjot olivat arkipäivää ja muistot söivät minut elävältä. Olin mieleni vanki. Hän keksi ratkaisun, jos kipuni katoaisivat voisin saada mieleni kuntoon. Sainhan minä. Hetkittäin. Bubrenorfiinikoukkuni alkoi nopeasti. Olin kivuton mutta ajatukseni eivät todellakaan olleet pidemmän päälle enää selviä, erittäin sumuisia. Pystyin kuitenkin puhumaan enemmän kuin ennen. 5 vuotta kului nopeammin kuin osaan ajatella. Koska olin tokkurainen ja väsynyt, käytin myös piristeitä. Tänä aikana ehdimme erota monesti ja löysin uuden miehen. Alkoholistin, joka yritti kyllä monesti lopettaa. Jos juominen jäi käytimme kyllä yhdessä kaikkea muuta. Päivät kuluivat nopeasti ja minun kipuni oli usva ympärillä. Sattui muttei niin paljon. Pääsin osittain pakoon, aiemman elämäni tuskaa. En halunnut elää niin. En halunnut elää päivittäin sekaisin, piilossa maailmalta.

 

Kaikki ensimmäisetn aviomieheni väkivaltaisuus ja henkinen tuska seurasivat minua siinä missä kaikki muukin mennyt. Olin oppinut tuntemaan ihmisiä uudessa kaupungissa jonne olin muuttanut kotikaupungistani takaisin. Opein mistä sai huumeita ja opin sen elämän jota en ikinä halunnut. En istunut kämäisessä yksiössä piikki kädessäni enkä sekoillut ympäriinsä. Elämäni vaikutti muiden silmissä normaalilta. Minä osasin peitellä käyttöäni lähes loppuun asti ihmisiltä joiden en halunnut tietävän. Minä katosin ja hiljenin. Vetosin masennukseen, väsymykseen. Oli pysyttävä kotona.

 

Paniikkikohtaukset ja ahdistus alkoivat olla jokapäiväistä. Minussa oli rikki moni osa. Minä tunsin itseni hajonneeksi robotiksi. Miten korjata itseni. Psykiatrian osastosta muodostui turvapaikkani, hakeuduin monesti hoidon piiriin, makasin sairaaalassa kun olin jälleen yrittänyt itsemurhaa. 

 

Menin naimisiin. Jälleen. Kaiken piti olla paremmin. Kaiken piti järjestyä. Hän tuki minua, kertoi rakastavansa. Toi ruokaa sänkyyn kun en kyennyt kuin tuijottamaan kattoon dissosiaatiotilojeni ollessa pahimmillaan. Leijailin muistoissani, tuntui etten saanut itseäni maadoitettua, katsoin itseäni katon rajasta. Sitä nuorta naista joka oksensi stressistä ja kivusta. Sitä naista joka yritti uskoa, vaikka tiesi kaiken olevan valhetta. Suurin valhe oli toivo. Hyvin äkkiä päihteet tulivat aina takaisin kuvioihin kun ystäväni syötti minulle rauhoittavia kun olin jo omani jakanut muille tai syönyt ne itse. Naisesta tuli pitkäaikaisin ja parhain ystäväni. Tilanteeni muuttui radikaalisti kun traumaoireiluini ja adhd-oireluni paheni. Aloin taas tehdä äkkinäisiä päätöksiä ja olin levoton. Ystäväni asui tien toisella puolella. Saimme yöllisiä inspiroita, puhua pälätimme yömyöhään ja otimme toisistamme kuvia. Pelasimme lautapelejä. Sitä minä olin kaivannut, ystävää jolle puhua. Ihmistä joka hyväksyy minut ja ymmärtää minua. Olisinpa ollut selvinpäin.

 

Häämme aikoinaan olivat pienet ja rauhalliset, ei ollut prinsessa mekkoa tai hääjuhlia. Maistraatti kutsui jälleen. Olimme paperilla naimisissa ja minä mietin, miksi vitussa tein tämän. Uskottelin itselleni päivittäin tehneeni oikean ratkaisun. Viikko häidemme jälkeen pahoinpitelit minut niin, että poliisit saapuivat paikalle. Jouduimme häämatkalle putkaan. Olin haavoilla ja mustelmilla herätessäni ja minua syytettiin törkeästä pahoinpitelystä, koska olin puolustautunut, sekä käyttänyt itse väkivaltaa tilanteessa jossa sinä et enää minussa roikkunut kiinni. Todistivathan poliisit tilanteen kun he pitivät sinua paikallaan kun rimpuilit ja huorittelit minua, enkä minä enää kestänyt. Olin saanut tarpeekseni jatkuvasta väkivallasta ja sinun allasi olemista. Kun huusit tappavasi minut, minä potkaisin sinua. Suoraan päähän. Pääsin elämäni ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kerran putkaan. Hänelle ei jäänyt vammoja, jälkiä eikä minkäänlaista vauriota. Pääsimme pois samaan aikaan, emmekä koskaan menneet oikeudenkäyntiimme. Minä sain uhkasakon jonka jouduin myöhemmin suorittamaan vankilatuomiona. Sinun sakkosi oli maksettava ensin, sinun huumevelkasi veivät minun kaikki rahani samoin kuin ne lisää hankitut myrkyt joita itseemme vedimme päivittäin. Sinä aloit käyttämään niitä suoneen. Minä en halunnut, vaikka yritit usein pakottaa. 

 

Kerran erehdyin kauppareissulla bussiaikatauluista, löysin sinut kotoa makaamassa lattialla. Jouduin elämäni ensimmäisen kerran elvyttämään ihmisen. Oman aviomieheni.

 

Olit kostoksi reissuni kestosta ottanut yliannostuksen minun lääkkeitäni joita löytyi ympäri lattioita, myöhemmin pillereitä laskiessani huomasin ettei niitä juurikaan ollut hävinnyt. Kun olin soittamassa äidillesi ja avasin kännykkäsi näytön, pomppasi eteeni viimeisenä katsomasi sivusto; "kuinka monta ottaa jotta ei kuole". Et halunnnut tehdä itsemurhaa, kiristit minua. Et kuitenkaan ottanut huomioon muiden lääkkeiden ja päihteiden yhteisvaikutusta. Makasin lamaantuneena ja mietin miten julmia ihmiset voivat olla. Hajosin yhden osan lisää.

 

Jossain kohtaa aviomieheni joka oli alkanut jälleen juomaan alkoi vahtia ja määrätä menemisiäni. Hän käytännössä lukitsi minut kotiini jollen ottanut häntä mukaani. Kävin sitten kaupassa tai lastani katsomassa kun olin selvänä se oli väärin. Oli niin väärin, ettei hän saanut olla mukana. Jokainen ihminen jonka tunsin oli minulle huonoa seuraa, oli tehnyt jotain mistä hän ei pitänyt. Minä alistuin jälleen. Hetkittäin kaikki oli hyvin. Kunnes levottomuuteni iski niin kovaksi, etten kyennyt vain leikkimään kotirouvaa, istumaan kotona katsomassa miten toinen juo. 

 

Aamuisin kuulin kaljatölkin avausäänen ja se muistutti minua isästä. Aloin vihata ääntä, tiesin aina että päivä ei tulisi olemaan hyvä, turpaan tulisi. Mietin usein, että löisipä hän minut tajuttomaksi ja tappaisi. En halunnut kuolla hitaasti tietäen kuolevani, halusin kuolla nopeasti ja kivutta. Mutta lupauksistaan huolimatta hän ei koskaan saanut minua hengiltä. Vahinkoa hän kyllä sai aikaan, niin paljon että makasin sairaalassa polvestani kaikki osat rikkinäisenä ja naama verta vuotaen. Niin paljon vahinkoa ja niin paljon surua. Jälleen henkinen tappio. Tunsin itseni toivottomaksi ja typeräksi. 

 

Miksi taas, miksen koskaan oppinut. En tiennyt silloin toistavani traumojani. En tiennyt pakkotoistosta, enkä siitä että yritin alitajuisesti korjata rikkinäisiä osiani joita minulle lapsena muodostui. En tiennyt. Ei se olisi ehkä mitään helpottanut vaikka olisinkin tiennyt, kun en ollut vielä valmis parantumaan, mieleni vaelsi syvissä vesissä ja olin jumissa osieni keskellä. Mistä aloittaa ja mitä korjata ensin, jotten menisi enempää rikki. 

 

Minä olin väsynyt, matkani olisi voinut päättyä monesti mutta selvisin aina. Jokaikinen kerta heräsin ja palasin rajoilta tähän maailmaan. En saanut itseäni hengiltä. En edes silloin kun iskin itseeni lääkkeitä niin, että vajosin 3 vuorokaudeksi tajuttomuuteen. Minä vain heräsin. Muutaman pvän päästä makasin verenmyrkytyksessä tulehdusarvojen ollessa liki 600 ja kuumeeni huidellessa neljääkymmentä. Minun olisi pitänyt kuolla. Mutten kuitenkaan vieläkään kuollut, en päässyt pois. Loppuelämäksi sain kuitenkin hermovaurioita ja kivut muistuttamaan teostani. Olin hämmentynyt ja mietin miksen kuole, miksi minä aina palaan. Uskoin, että olin helvetissä. En siis pääsisi koskaan pois. Ainoa pakopaikkani oli oma mieleni, usvainen ihmemaa, mikämikämaa jossa pystyin lentämään.

 

Toisen aviomieheni harjoittama väkivalta oli lähes päivittäistä. Kun alkoholia oli kulunut tarpeeksi hän näki minut lähes paholaisena joka teki kaiken väärin, olin pahuus itsessään. Aloin uskoa olevani pahin kaikista, vaikka yritin luoda ympärilleni hyvää. Mielistelin ja alistuin. Kadotin itseni näytellessäni sellaista kilttiä ihmistä, kyllä minä tottelen. Kuin koira niinikään, tarvitsin ilmeisesti silti koulutusta. Nyrkillä hiljentää vaikeimmankin rakin, turha räksyttää tai ulvoa. Monesti uhkasin lähteä ja sinä katsoit minua kuin olisin puhunut sinulle hepreaa. Lähtisitkö, miksi kun kaikki oli hyvin. Tarjosit lisää huumeita ja minä unohdin hetkeksi, miten kipeää kaikki olikaan. 

 

Kun hän käytti pelkästään huumeita hän ei ollut niin väkivaltainen. Pahin kaikista oli alkoholi, silloin hänestä tuli vainoissa elävä hirviö joka jahtasi minua ympäri kaksiota, juoksimme kunnes minä jälleen putosin ja annoin sinun lyödä. Uskoin selviäni helpommalla niin. Ja mietin, miten minä puukottaisin sinut hengiltä, miten minä karkaisin enkä koskaan tulisi takaisin. Kyllähän minä myöhemmin lähdinkin. Kolmannen kerran jälkeen minua ei enää huolittu turvakotiin, jollakulla muulla saattaisi olla enemmän tarvetta paikalle. Huuli veressä ja paikat rikkinäisenä minä poistuin naisen luota, enkä tiennyt minne mennä. En voinut jäädä enkä palata hänen luokseen. Soittaessani äidilleni itkien ja anellen hänen päästävän minut edes yhdeksi yöksi turvaan hän kieltäytyi. Jäin täysin yksin. Kävelin 20 kilometriä sekavana kaikesta, kunnes auto pysähtyi viereeni ja kysyi tarvitsenko apua. Hän vei minut kotiin. Hänen luokseen. 

 

Sinä halasit minua, lupasit muuttua ja olla parempi. Enkä minä enää uskonut sinua, mutta olin hiljaa. Minun oli vain totuttava siihen, en minä nähnyt enää muuta enkä tiennyt sellaisesta normaalista elämästä. En ollut koskaan tiennyt, en ollut nähnyt sellaista enkä uskonut sellaiseen. Koin ansaitsevani kaiken mitä minulle tapahtui, sopeuduin ja vajosin. Niin syvälle, että kesti vuosikymmeniä nousta. Nousin kuitenkin hiljalleen.

 

Ehkä noin kolme vuotta eromme jälkeen sain tiedon kuolemastasi. Sinut löydettiin kuolleena parakin lattialta. Olit lojunut kuolleena kolme päivää kun apua ei uskallettu päihteiden vuoksi soittaa.

 

Kaikesta huolimatta en olisi toivonut sinulle niin tuskaista kuolemaa, enkä kipua. Silti olin salaa helpottunut, muttei sellaista voinut ääneen sanoa.

 

Myöhemmin minulla diagnosoitiin vakava destruktiivinen masennus, epävakaa persoonallisuus ja monimuotinen syömishäiriö sekä paniikkihäiriö. Ja siitä myöhemmin sain diagnoosin; kompleksinen PTSD. Olin useasti traumatisoitunut, lapsesta lähtien. Pääsin psykoterapiaan ja sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen ja elämäni alkoi tasaantua. Sitä ennen kuitenkin ehti tapahtua paljon niin paljon, etten kykene kaikkea kertomaan tai kirjoittamaan kaikesta niin etten katoaisi jälleen. On vaikea yhä ymmärtää miten paljon pahaa annoin itselleni tapahtua, vain koska minä luulin ansaitsevani vain sellaista kohtelua. Järjellähän tiesin, ettei sellainen voinut olla oikein. Mutta tiesin jo lapsena, etten ollut ansainnut muuta. 

 

Osani oli alistua, nöyrtyä ja sopeutua. Oli turha valittaa omista valinnoistaan tai hakea apua, koska olin

itse itseni tilanteisiin ajanut. Niin he sanoivat.