Avioliittoja ja epätoivoisia uskomuksia onnesta.

Minä uskoin avioliiton kestävän ikuisesti. Yksi ja ainoa oikea. Hän. Luulin jälleen saavani edes vähän onnea ja rakkautta. Ehkä hän omalla tavallaan rakasti minua. Useimmiten kuitenkin nyrkillä ja pettämällä. Liitto oli myrskyisä ja räiskyvä jo alusta asti. 

Hän oli puhelias, osasi kehua ja kannustaa. Tapasin hänet kun jouduin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle kun 19-vuotiaana roikuin parvekkeen kaiteella lääketokkurassa ja mietin vain, etten kestä enempää. Olin rikkinäinen ja helposti vietävissä. Uskoin jälleen, että kaikki korjaantuisi. Sisimpäni huusi; hyväksy minut.

Hyvin nopeasti minä muutin toiseen vieraaseen kaupunkiin, en tuntenut ketään. Kaupunki oli kiva ja kaunis ja mietin, että vihdoin voisin aloittaa alusta.

Olin jälleen väärässä ja tappio tarkoitti jälleen musertumista ja polvilleen putoamista.

Putosin polvilleni kirjaimellisesti eteesi, rukoilin armoa sinun käskystäsi. Puukko niskallani ei antanut armoa. Isä meidän rukous; saatanan noita. Minä en muistanut perusrukoustakaan ja minulla oli paikka helvetissä saatanan huorana. Minä en enää kyennyt itkemään, rukoilin sinulta armoa niin kauan, että ajantajuni katosi. Leijuin itseni yläpuolella ja surin. Surin sitä miten annoin tälläisen tapahtua jälleen. Miksi uskoin ihmisiin. Miksi annoin itseni kadota jokaikinen kerta. Pirstaloiduin jälleen, mitä minusta kohta olisi jäljellä. Murtuneet kylkiluuni muistuttavat minua yhä sinusta. 

Toisinaan hän itki. Itkien pyysi anteeksi, silloinkun minä olin valmis lähtemään. Enkä minä lähtenyt. Vajosin vain syvälle itseeni ja kuljin pimeässä, kuin horroksessa yritin selvitä päivistä ja odotin. Odotin jotain, millä pelastaa itseni. Odotin kuolemaa, odotin pelastajaa. Sellaista ei ollut. Oli vain hän ja hänen ailahteleva mielialansa. Joskus uskoin yhä hänen rakastavan minua ja lyömisen loppuvan.

Saimme tyttären, minä valvoin kun hän nukkui. Minä suoritin ja vahdin. Valvoin 4 kuukautta peläten. Halusin lähteä ja pitää lapseni turvassa sinulta, turvassa sellaiselta elämältä. Lapsen sairastuttua ja sairaalaan jouduttua en enää kestänyt. Halusin vain pois, ajattelin ettei lapseni enää tarvitse minua. Huonommuus ja viha itseä kohtaan saivat minut uskomaan etten pärjää äitinä mitenkään. Halusin lapselleni paremman elämän ja sellaisen hänelle sainkin myöhemmin. Mutten itselleni, oli musertavaa luopua lapsestaan, mutta oli siirrettävä omat tunteeni johonkin unholaan. Rakastin tyttöäni, sitä pientä prinsessaani. Sinä toitotit kuinka huono minä olin, kuinka äitiyteni on niin kamalaa ja kuinka teen tyttärestäni samanlaisen huoran kuin minä itse olen. Toisinaan sinä kerroit kuinka tiedät minun yrittäneen parhaani. Olin hämmenyntynyt ja sekaisin, kumpaa sinua uskoisin.

Eromme jälkeen muutin hetkeksi takaisin kotikaupunkiini. Tunsin oloni yksinäiseksi ja eksyneeksi. Avioreron harkinta ajan kuluessa loppua kohti emme eronneetkaan. Emme vielä. Minä vajosin mukanasi huumeiden maailmaan. Löysin maailman jossa tunsin tuskani helpottavan hetkeksi. Se oli vain hetkellistä. Tunsin olevani normaali, ADHD- oireeni ja impulsiivisuuteni tasoittui stimulanteilla ja amfetamiinilla. Aloin nähdä maailman eri tavalla. Sain hoidettua arjen ja tunteeni pysyivät hallinnassa. Äkkinäiset päätökseni ja säntäilyni loppuivat ja pääni tuntui tyhjemmältä kuin koskaan, ne miljoonat välilehdet sulkeutuivat ja sain jäsennettyä ajatukseni. 

Sain kipukohtauksia, mutta yhteiskunta jätti minut pulaan. Tutkimuksia ei tullut, mitään ei koskaan tapahtunut tai sain kuulla kaiken johtuvan masennuksesta. Olin useita kertoja sairaalassa öitä turhaan, säälistä. Eivät he minua uskoneet. Aloinkin jälleen masentua ja valua synkkyyteen josta oli vaikea päästä pois. Olin maailmassa jossa varjot olivat arkipäivää ja muistot söivät minut elävältä. Olin mieleni vanki. Hän keksi ratkaisun, jos kipuni katoaisivat voisin saada mieleni kuntoon. Sainhan minä. Hetkittäin. Bubrenorfiinikoukkuni alkoi nopeasti. Olin kivuton mutta ajatukseni eivät todellakaan olleet pidemmän päälle enää selviä, erittäin sumuisia. Pystyin kuitenkin puhumaan enemmän kuin ennen. 5 vuotta kului nopeammin kuin osaan ajatella. Koska olin tokkurainen ja väsynyt, käytin myös piristeitä. Tänä aikana ehdimme erota monesti ja löysin uuden miehen. Alkoholistin, joka yritti kyllä monesti lopettaa. Jos juominen jäi käytimme kyllä yhdessä kaikkea muuta. Päivät kuluivat nopeasti ja minun kipuni oli usva ympärillä. Sattui muttei niin paljon. Pääsin osittain pakoon, aiemman elämäni tuskaa. En halunnut elää niin. En halunnut elää päivittäin sekaisin, piilossa maailmalta.

Kaikki ensimmäisetn aviomieheni väkivaltaisuus ja henkinen tuska seurasivat minua siinä missä kaikki muukin mennyt. Olin oppinut tuntemaan ihmisiä uudessa kaupungissa jonne olin muuttanut kotikaupungistani takaisin. Opein mistä sai huumeita ja opin sen elämän jota en ikinä halunnut. En istunut kämäisessä yksiössä piikki kädessäni enkä sekoillut ympäriinsä. Elämäni vaikutti muiden silmissä normaalilta. Minä osasin peitellä käyttöäni lähes loppuun asti ihmisiltä joiden en halunnut tietävän. Minä katosin ja hiljenin. Vetosin masennukseen, väsymykseen. Oli pysyttävä kotona.

Paniikkikohtaukset ja ahdistus alkoivat olla jokapäiväistä. Minussa oli rikki moni osa. Minä tunsin itseni hajonneeksi robotiksi. Miten korjata itseni. Psykiatrian osastosta muodostui turvapaikkani, hakeuduin monesti hoidon piiriin, makasin sairaaalassa kun olin jälleen yrittänyt itsemurhaa. 

Menin naimisiin. Jälleen. Kaiken piti olla paremmin. Kaiken piti järjestyä. Hän tuki minua, kertoi rakastavansa. Toi ruokaa sänkyyn kun en kyennyt kuin tuijottamaan kattoon dissosiaatiotilojeni ollessa pahimmillaan. Leijailin muistoissani, tuntui etten saanut itseäni maadoitettua, katsoin itseäni katon rajasta. Sitä nuorta naista joka oksensi stressistä ja kivusta. Sitä naista joka yritti uskoa, vaikka tiesi kaiken olevan valhetta. Suurin valhe oli toivo. Hyvin äkkiä päihteet tulivat aina takaisin kuvioihin kun ystäväni syötti minulle rauhoittavia kun olin jo omani jakanut muille tai syönyt ne itse. Naisesta tuli pitkäaikaisin ja parhain ystäväni. Tilanteeni muuttui radikaalisti kun traumaoireiluini ja adhd-oireluni paheni. Aloin taas tehdä äkkinäisiä päätöksiä ja olin levoton. Ystäväni asui tien toisella puolella. Saimme yöllisiä inspiroita, puhua pälätimme yömyöhään ja otimme toisistamme kuvia. Pelasimme lautapelejä. Sitä minä olin kaivannut, ystävää jolle puhua. Ihmistä joka hyväksyy minut ja ymmärtää minua. Olisinpa ollut selvinpäin.

Häämme aikoinaan olivat pienet ja rauhalliset, ei ollut prinsessa mekkoa tai hääjuhlia. Maistraatti kutsui jälleen. Olimme paperilla naimisissa ja minä mietin, miksi vitussa tein tämän. Uskottelin itselleni päivittäin tehneeni oikean ratkaisun. Viikko häidemme jälkeen pahoinpitelit minut niin, että poliisit saapuivat paikalle. Jouduimme häämatkalle putkaan. Olin haavoilla ja mustelmilla herätessäni ja minua syytettiin törkeästä pahoinpitelystä, koska olin puolustautunut, sekä käyttänyt itse väkivaltaa tilanteessa jossa sinä et enää minussa roikkunut kiinni. Todistivathan poliisit tilanteen kun he pitivät sinua paikallaan kun rimpuilit ja huorittelit minua, enkä minä enää kestänyt. Olin saanut tarpeekseni jatkuvasta väkivallasta ja sinun allasi olemista. Kun huusit tappavasi minut, minä potkaisin sinua. Suoraan päähän. Pääsin elämäni ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kerran putkaan. Hänelle ei jäänyt vammoja, jälkiä eikä minkäänlaista vauriota. Pääsimme pois samaan aikaan, emmekä koskaan menneet oikeudenkäyntiimme. Minä sain uhkasakon jonka jouduin myöhemmin suorittamaan vankilatuomiona. Sinun sakkosi oli maksettava ensin, sinun huumevelkasi veivät minun kaikki rahani samoin kuin ne lisää hankitut myrkyt joita itseemme vedimme päivittäin. Sinä aloit käyttämään niitä suoneen. Minä en halunnut, vaikka yritit usein pakottaa. 

Kerran erehdyin kauppareissulla bussiaikatauluista, löysin sinut kotoa makaamassa lattialla. Jouduin elämäni ensimmäisen kerran elvyttämään ihmisen. Oman aviomieheni.

Olit kostoksi reissuni kestosta ottanut yliannostuksen minun lääkkeitäni joita löytyi ympäri lattioita, myöhemmin pillereitä laskiessani huomasin ettei niitä juurikaan ollut hävinnyt. Kun olin soittamassa äidillesi ja avasin kännykkäsi näytön, pomppasi eteeni viimeisenä katsomasi sivusto; "kuinka monta ottaa jotta ei kuole". Et halunnnut tehdä itsemurhaa, kiristit minua. Et kuitenkaan ottanut huomioon muiden lääkkeiden ja päihteiden yhteisvaikutusta. Makasin lamaantuneena ja mietin miten julmia ihmiset voivat olla. Hajosin yhden osan lisää.

Jossain kohtaa aviomieheni joka oli alkanut jälleen juomaan alkoi vahtia ja määrätä menemisiäni. Hän käytännössä lukitsi minut kotiini jollen ottanut häntä mukaani. Kävin sitten kaupassa tai lastani katsomassa kun olin selvänä se oli väärin. Oli niin väärin, ettei hän saanut olla mukana. Jokainen ihminen jonka tunsin oli minulle huonoa seuraa, oli tehnyt jotain mistä hän ei pitänyt. Minä alistuin jälleen. Hetkittäin kaikki oli hyvin. Kunnes levottomuuteni iski niin kovaksi, etten kyennyt vain leikkimään kotirouvaa, istumaan kotona katsomassa miten toinen juo. 

Aamuisin kuulin kaljatölkin avausäänen ja se muistutti minua isästä. Aloin vihata ääntä, tiesin aina että päivä ei tulisi olemaan hyvä, turpaan tulisi. Mietin usein, että löisipä hän minut tajuttomaksi ja tappaisi. En halunnut kuolla hitaasti tietäen kuolevani, halusin kuolla nopeasti ja kivutta. Mutta lupauksistaan huolimatta hän ei koskaan saanut minua hengiltä. Vahinkoa hän kyllä sai aikaan, niin paljon että makasin sairaalassa polvestani kaikki osat rikkinäisenä ja naama verta vuotaen. Niin paljon vahinkoa ja niin paljon surua. Jälleen henkinen tappio. Tunsin itseni toivottomaksi ja typeräksi. 

Miksi taas, miksen koskaan oppinut. En tiennyt silloin toistavani traumojani. En tiennyt pakkotoistosta, enkä siitä että yritin alitajuisesti korjata rikkinäisiä osiani joita minulle lapsena muodostui. En tiennyt. Ei se olisi ehkä mitään helpottanut vaikka olisinkin tiennyt, kun en ollut vielä valmis parantumaan, mieleni vaelsi syvissä vesissä ja olin jumissa osieni keskellä. Mistä aloittaa ja mitä korjata ensin, jotten menisi enempää rikki. 

Minä olin väsynyt, matkani olisi voinut päättyä monesti mutta selvisin aina. Jokaikinen kerta heräsin ja palasin rajoilta tähän maailmaan. En saanut itseäni hengiltä. En edes silloin kun iskin itseeni lääkkeitä niin, että vajosin 3 vuorokaudeksi tajuttomuuteen. Minä vain heräsin. Muutaman pvän päästä makasin verenmyrkytyksessä tulehdusarvojen ollessa liki 600 ja kuumeeni huidellessa neljääkymmentä. Minun olisi pitänyt kuolla. Mutten kuitenkaan vieläkään kuollut, en päässyt pois. Loppuelämäksi sain kuitenkin hermovaurioita ja kivut muistuttamaan teostani. Olin hämmentynyt ja mietin miksen kuole, miksi minä aina palaan. Uskoin, että olin helvetissä. En siis pääsisi koskaan pois. Ainoa pakopaikkani oli oma mieleni, usvainen ihmemaa, mikämikämaa jossa pystyin lentämään.

Toisen aviomieheni harjoittama väkivalta oli lähes päivittäistä. Kun alkoholia oli kulunut tarpeeksi hän näki minut lähes paholaisena joka teki kaiken väärin, olin pahuus itsessään. Aloin uskoa olevani pahin kaikista, vaikka yritin luoda ympärilleni hyvää. Mielistelin ja alistuin. Kadotin itseni näytellessäni sellaista kilttiä ihmistä, kyllä minä tottelen. Kuin koira niinikään, tarvitsin ilmeisesti silti koulutusta. Nyrkillä hiljentää vaikeimmankin rakin, turha räksyttää tai ulvoa. Monesti uhkasin lähteä ja sinä katsoit minua kuin olisin puhunut sinulle hepreaa. Lähtisitkö, miksi kun kaikki oli hyvin. Tarjosit lisää huumeita ja minä unohdin hetkeksi, miten kipeää kaikki olikaan. 

Kun hän käytti pelkästään huumeita hän ei ollut niin väkivaltainen. Pahin kaikista oli alkoholi, silloin hänestä tuli vainoissa elävä hirviö joka jahtasi minua ympäri kaksiota, juoksimme kunnes minä jälleen putosin ja annoin sinun lyödä. Uskoin selviäni helpommalla niin. Ja mietin, miten minä puukottaisin sinut hengiltä, miten minä karkaisin enkä koskaan tulisi takaisin. Kyllähän minä myöhemmin lähdinkin. Kolmannen kerran jälkeen minua ei enää huolittu turvakotiin, jollakulla muulla saattaisi olla enemmän tarvetta paikalle. Huuli veressä ja paikat rikkinäisenä minä poistuin naisen luota, enkä tiennyt minne mennä. En voinut jäädä enkä palata hänen luokseen. Soittaessani äidilleni itkien ja anellen hänen päästävän minut edes yhdeksi yöksi turvaan hän kieltäytyi. Jäin täysin yksin. Kävelin 20 kilometriä sekavana kaikesta, kunnes auto pysähtyi viereeni ja kysyi tarvitsenko apua. Hän vei minut kotiin. Hänen luokseen. 

Sinä halasit minua, lupasit muuttua ja olla parempi. Enkä minä enää uskonut sinua, mutta olin hiljaa. Minun oli vain totuttava siihen, en minä nähnyt enää muuta enkä tiennyt sellaisesta normaalista elämästä. En ollut koskaan tiennyt, en ollut nähnyt sellaista enkä uskonut sellaiseen. Koin ansaitsevani kaiken mitä minulle tapahtui, sopeuduin ja vajosin. Niin syvälle, että kesti vuosikymmeniä nousta. Nousin kuitenkin hiljalleen.

Ehkä noin kolme vuotta eromme jälkeen sain tiedon kuolemastasi. Sinut löydettiin kuolleena parakin lattialta. Olit lojunut kuolleena kolme päivää kun apua ei uskallettu päihteiden vuoksi soittaa.

Kaikesta huolimatta en olisi toivonut sinulle niin tuskaista kuolemaa, enkä kipua. Silti olin salaa helpottunut, muttei sellaista voinut ääneen sanoa.

Myöhemmin minulla diagnosoitiin vakava destruktiivinen masennus, epävakaa persoonallisuus ja monimuotinen syömishäiriö sekä paniikkihäiriö. Ja siitä myöhemmin sain diagnoosin; kompleksinen PTSD. Olin useasti traumatisoitunut, lapsesta lähtien. Pääsin psykoterapiaan ja sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen ja elämäni alkoi tasaantua. Sitä ennen kuitenkin ehti tapahtua paljon niin paljon, etten kykene kaikkea kertomaan tai kirjoittamaan kaikesta niin etten katoaisi jälleen. On vaikea yhä ymmärtää miten paljon pahaa annoin itselleni tapahtua, vain koska minä luulin ansaitsevani vain sellaista kohtelua. Järjellähän tiesin, ettei sellainen voinut olla oikein. Mutta tiesin jo lapsena, etten ollut ansainnut muuta. 

Osani oli alistua, nöyrtyä ja sopeutua. Oli turha valittaa omista valinnoistaan tai hakea apua, koska olin

itse itseni tilanteisiin ajanut. Niin he sanoivat.