Siinä kuvassa hänellä oli leveä hymy kasvoillaan. Aikuisten kehumat hymykuopat näkyivät selkeämmin kuin koskaan ennen, eikä hän muistanut minuutin takaista tuskaa jota häneen tatuoitiin. Hän ei ymmärtänyt musteen aiheuttamaa sairautta,joka myrkyn lailla levisi hänen mielensä syvimpiin koloihin.

 

Pyörivällä säteellä hän täytti sielunsa viattomuuden ilolla, pyyhkäisi pimeään valoa.

 

Siinä kuvassa hän hymyili pikkusisko vierellään. Hänen oli kadottava ihmemaahan, jossa hymystä palkitaan. Vaikka sielu valuisi märkää vihreää limaa oli silti hymyiltävä. Sinun koko kehoasi runnellen, muiden jätevesi aiheutti sydämeesi tukoksen. 

 

Sinä osasit kyllä uskottavasti hymyillä ja näytellä,vakavuuden hinta oli tuho eikä tuhosta jäänyt jäljelle mitään. Tiesit kuitenkin,että kun tarpeeksi tuulee voi tuhkasta löytää taivaan jossa syntyy uudelleen.

Kulkisit tuhojen tieltä pois tuntemattomaan, löytäisitkö  ehkä itsellesi ihan oikean ihmemaan. Sellaisen jossa sinuun ei kajottaisi eikä sinun viimeistä toivonripettäsi saksittaisi edessäsi miljooniin teräviin palasiin.

 

Miljoonien tuhon sävelten jälkeen sinä vihasit elämää, sitä typerää hoilotusta siitä miten kaikki järjestyy. Mene ja ota se mitä saat, arvosta elämääsi ja sitä myrkyllisten kaasujen täyttämää nukkekotia jota he kodiksi kutsuivat. 

 

Siinä hirviöiden edessä hymysi sammui nappia painamalla. Sillä pyörivällä säteellä ei saanut sisimpääsi kuin brutaalia tuhoa aikaiseksi.

 

Sängyn alla tuntematon joka varpaastasi haukkaisi. Pimeässä makasit liikkumatta, jotta he eivät löytäisi sinua Hiljaisuus oli pelastuksesi kunnes äänesi oli suurin totuutesi, joka hajottaisi kaiken ympärilläsi.

 

Palloja unessa ja vankiloita helvetissä joissa pahinta olivat omat sanasi. He niitä kupliin terävien neulojen lailla iskivät. 

 

Sinä luulit sen olevan kaiken alleen pyyhkäisevä loppu. Julman totuuden paljastuessa ymmärsit sen olevan sinun alkusi.

Porttisi helvettiin avattiin vauhdilla ja tuli nielaisi viattomuutesi tullessaan. Pienet jalat ottivat askeleita jotka jättivät kuumaa tuhkaa jälkeensä.

 

Heistä jokainen, sinua helvettiin saattava paholainen hymyili ympärilläsi pyörien. He unohtivat universaalin totuuden, tarinoita voi aina kirjoittaa uudelleen.

 

Helvetistä taivaaseen sinne portaaseen viimeiseen. kiipesin ensimmäisenä vapaaseen taivaaseen.

Ette olleet valmiita siihen neonväreillä pyörivään pyörteeseen. 

Avuton olikin saanut kipunsa käännettyä voimaksi ja rakentanut kaltaisilleen Liisan luoman ihmemaan johon uskalsi unelmoiden sukeltaa. Ikuisuudelta tuntuvan ajan hän rukoillen itseään korjasi. Kuinkakohan monesti hän kaniinkoloon putosi ja pimeässä huutaen apua aneli.

Eräänä päivänä hän heräsi, kun lumihiutaleita hiuksillaan oli opettanut itsensä taistelemaan. 

 

Minä olen tyttö jonka tuhosit. Minä olen se joka hieman myöhään heräsi. kävelevä aikapommi tikitti edessäsi, eikä monikaan teistä ollut valmis siihen räjähdykseen.

 

Onni ei saavu tuhoamalla mutta sinä elit ylempänä muita. Aina minun yläpuolellani huutaen sinä potkaisit altani pohjaa. Minä olen tytär jota sairaalla rakkaudellasi satutit, minä olen lapsi,jonka homeinen nukkekoti lahosi pöydälle jonka alle hän hakkaamistasi pakeni. Minä olen ihminen jolla ei ollut sinulle merkitystä, olin sinulle murheistasi suurin. Suvussa kulkeva häpeä,juoppolallin äpärä jota rakastettiin kierosti koskemalla. rajoja ylittäen. Siellä koulun nurmella makaava tyttö peloissaan itkien. Emotionaalisesti orpo lapsi, joka yksinäisyydessä muiden keskellä vaelsi. 

 

Me olemme niitä jotka jättivät vastuunsa kantamatta. minä tuhosin hänet, joka jälleen tuhosi sinut. Me tuhosimme toinen toisiamme ja he toisiaan.

Puhuimme ja loimme maailman jossa hirviöt ja enkelivät tasapainottelevat rajoillasi.

Me loimme kaaosta sukupolvien takaa jostakin niin syvältä ja kaukaa, ettemme nähneet omien tekojemme taakse. Polku takanamme hävisi jonnekin unholaan, emmekä suostuneet näkemään syvemmälle pinnan alle.

 

Sen sijaan että yrittäisimme nähdä ympärillemme me suljemme mieluummin silmämme totuudelta. Elämme valheille rakennetussa illuusiossa jossa kärsimys on näkyvästi esillä kun kävelemme toistemme ohi kiireeseen vedoten.

 

Se ihminen joka hetki sitten istui koulunpenkillä takanasi, lasketaan huomenna hautaan. Tunnetko syyllisyyttä piittaamattomuudestasi vai koetko olevasi uhri jonka syyksi kaikki vieritettiin. lastasi kiusannut toisen aikuisen jälkeläinen löysi kotoaan perheensä surmattuna. Sinä jätit mieleläsi hänetkin unohdettuna kuolemaan. Omallasi on väliä kun  muut ovat vain ja ainoastaan mätiä, ymmärryksesi riittää kyllä mutta et omaa kykyä nähdä syvälle juurien valtaamaan multaan josta he ponnistavat.  

 

 

 

Jos yllesi räjähtää sirpaleita, avaatko rikkinäisen mielesi korjataksesi räjähdyksen aiheuttamat vahingot vai jatkatko illuusiota joita me toisillemme luomme. Pidäme maskia pikaliimalla liimattuna päässäme. Me olemme toistemme mitä julmempi tuho, mutta myös herätys.

Minuutteja laskiessa unohdamme sekunttien olemassaolon kun jo tunnissa olemme repineet toisemme riekaleiksi. Pelolla luomme valtaa, jolla voimme hallita toisiamme.

Valheet ja totuudet ovat sekaisin, emmekä halua löytää totuuden siemenestä mitään. Ne muiden asettamat aivoihin lausutut hienot ja rumat sanat muuttuvat milloin eduksemme ja milloin häpeäksemme. 

 

Minä kannan ylläni häpeää, häpeän meitä olentoja joita ihmisiksi kutsutaan. Minä häpeän itseäni teidän tekojenne tähden ja sitä mikä minusta tuli.

Annoin ja otin, koska halusin.

 

Mieleni luo lauseita, joilla puolustautua kun luot sointujasi. Niin rumia että ne saastuttavat meistä viattomimpien ilman eivätkä he saa happea. Minulla ei ole varaa tuomita, tuomiota me kuitenkin toisillemme hetki hetkeltä kuulutamme.

 

Minä en nuku öitäni hyvin. Minä suren ja tunnen tuskaa siitä mitä  olemme toisille ja itsellemme saaneet aikaiseksi. Luomme eteemme polkua hiljaiseen kuolemaan.