Minä pyörin ihmeiden maan porteilla ja etsin vapaata reittiä joka sinne vie mukanaan. tänään tuntuu olevan enemmän tungosta kuin koskaan. Meidän maailmassamme taitaa tapahtua jälleen heräämisiä.

 

Toisinaan se yllättää unessa matkaavan joka tottumatta sellaiseen kivuliaaseen kutsuun on hieman hämillään. Heräämisen ajatellaan olevan kivuttomampaa eikä se usein ole lainkaan niin kaunista kuin kuvittelisi.

 

Lähes jokakerta joku itkee tähtipölyn alla. Hänenkin ympärillään valheiden ja kuvitelmien verkosto oli saanut vähän liian kauaksi meneviä mittasuhteita. Yksinäisyys otti vallan räjähdyksien saattelemana

 

On heitä jotka uskoivat meidän ihmisten hyvyyteen ja turvautuivat liiaksi sellaiseen lopputulokseen missä ei ole pahalle sijaa tai pimeälle ainuttakaan nurkkaa. 

 

Mihin oikein voisi itseään hetkeksi asetella lepäämään? 

 

Ja on myös heitä, jotka ovat joutuneet vaeltamaan pimeässä niin kauan, että eivät näe valoa laisinkaan.  Jokainen heistä kuitenkin jollaintapaa toivonsa menettäneitä ja sisältään rikkinäisiä.

 

On myös heitä jotka eivät halua nähdä kumpaakaan eivät valoa taikka pimeää. Kuuluisa kultainen keskitie ei ole aina sekään kovin kultainen kun tasapaino kaiken välillä onkin pielessä . Sen sisäistäminen on kovin vaikeaa toisinaan.

Tämän tien kulkijat ovat olleet minut tavatessaan kaikista itsepäisimpiä herätäkseen todelliseen olemassaoloonsa. 

 

Me ihmemaahan tipahtaneet emme kaikki ole täysin heränneet, joskus meidän maailmassammme on niin mustaa ja pilvien alla liian synkkää. Tällöin jotkut tipahtavatkin vain paetakseen. 

 

Minä olin yksi heistä, minä olin kadota rikkinäisyydessäni ihmemaahan. Maailmassani vallitsi kohtuuttomuus ja julmuus,joka heidän mielestään oli ansaittua. Se palkintoni siitä,etten halunnut mukautua.

 

Tähtipölyjen sekaan hypätessäsi sinä olet oma oppaasi, eikä tienviittoja juurikaan ole. Etsimisestä on tehty vaikeampaa ja haasteita ilmenee meillä jokaisella enemmän tai vähemmän. 

 

universumillamme on joskus hieman sarkastinen ja raakakin tapa opettaa meille läksyjämme. Useimmilla meillä ne ovat palautusjonossa tarkistuspyörteiden kera jopa vuosikymmeniä. Emme suostu jääräpäisinä yksinkertaisesti heräämään. 

 

Portilla energiani on valmiina latautumaan ja minä astun jälleen kerran mielestäni avautuvaan koloon.

 

Tänään laskenkin liukumäestä pelottomana.  Hymyilen hieman kun tömähdän hellästi pehmeälle alustalle. Hieman vähemmän kuoppia tänäänkin. 

 

Keittäisinkö sinullekin kupposen teetä ja kertoisin matkastani enemmän, ennenkuin minun on taas mentävä

 

Sen jälkeen palautan itseni hopeiseen pallooni takaisin. Matkaan ihmemaasta takaisin todellisten murheiden maahan, jossa etsin edelleen ihmeidentekijää vierelleni. Häntä joka laittaisi teekupposeeni vähän sokeriakin, sietäisi minua vielä silloinkin kun minä

olen muistoihini hukkua. 

 

 

 

 

 

Mummi.

 

Isäni äiti, joka toimitti toisinaan minun äitini virkaa.

 

Vaikka äitiäni rakastankin kovasti ja olen aikuisiällä vuosien mittaan oppinut ymmärtämään hänen osaansa tarinassani, koen silti ennenkaikkea mummini kannatelleen minua vaikeimpina aikoina. Niin lapsuudessani kuin varhaisaikuisuudessakin. Osa sukulaisista kuvitteli ja kuvittelee kai yhä, että mummi ja miesystävänsä vain hemmottelivat minua. On totta, että sain siellä ollessa paljon. Mutta elämä, jota kotona elin oli niin kamalaa että minusta kenenkään sukulaisistani ei pitäisi kutsua minua hemmotelluksi. Mummi rakasti minua, piti puoliani jopa omaa poikaansa koskevissa asioissa. Hän ajatteli minun parastani. Hän ei ajatellut myöskään minusta aina positiivista. Tai korjaisinko kuitenkin, että kyllä minäkin kuulin jos olin tehnyt väärin. Mutten kuullut pelkästään sitä häneltä. Sain kannustusta, kehuja ja rakkautta. Hän tuntui lapsuudessani olevan ainoa niistä aikuisista lähipiirissäni joka näki potentiaalini ja sen millainen minä oikeasti kaiken alla olen. 

 

Hän opetti minut nauramaan, oikeasti nauramaan vatsa kippurassa pienet jalat heiluen. Valvoi kanssani öitä ja kertoi itsestään ja halusi tietää minusta ja elämästäni kotona yli 200 kilometrin päässä. Kerroin kyllä itsestäni, joskus jopa mielialoistani hieman. Jätin kuitenkin kertomatta mitä kotona tapahtui, sillä pelkäsin mummin sairastuvan huolesta. Pelkäsin myös, että hän kertoisi isälleni enkä pääsisisi enää käymään. Jos mummini olisi puhunut isälleni oloistani,olisi hän tehnyt sen vain rakkaudesta minuun. En jaksa hetkeäkään uskoa, että hän olisi tehnyt sitä saadakseen minut itseään lähemmäs tai isälleni. Ja vaikka olisi saanutkin, ei hän olisi antanut minua isälle koskaan jos olisi tiennyt mitä kaikkea isä oli ehtinyt minulle tehdä ja mitä olin hänen kauttaan ehtinyt kokea. Ihminen johon luotin eniten maailmassa, mutta jolle en hänellekään voinut kertoa millaista elämäni kokonaisuudessaan oli. Jollaintasolla kuitenkin uskon mummin aavistelleen. Siksi hän yritti kaikinkeinoin pitää kiinni siitä, että pääsin sinne koulun loma-aikoina ja niinä juhlapyhinä joiden minun ei tarvinnut olla kotona. Yhtäkään joulua en saanut mummin ja miehensä kanssa viettää vaikka sitä kovasti itse toivoinkin. Minä en voinut sietää joulua, mutta se olisi taatusti ollut siellä parempi ja olisin saanut positiivisia muistoja rakastvavasta ihmisestä ympärilläni lisää. Tuon vahvan ja ymmärtävän naisen avulla minä opin myös itse kohtaamaan virheeni, opin pyytämään anteeksi oikeista syistä. Opin että joku voi halata ja sillä näyttää välittämisensä eikä hän peru halaustaan sanoillaan. 

 

Äiti

 

Kyllä äitikin joskus halasi, mutta lähinnä silloin kun siskoni isä ei ollut kotona. Myös hän toisinaan kuunteli ja lohdutti kun mieleni myrskysi, mutta oli silti silloin sokea ympärillään tapahtuvalle. Mistä en sinänsä voi täysin häntä syyttääkään. Ei hän ole ensimmäinen ihminen joka on joutunut tilanteisiin, joissa oli ja on valinnut niinkuin on valinnut. Kyllä minä tiedän, että myös hän rakasti ja rakastaa minua. Vaikka ei minua pystynytkään tasapainoisessa ympäristössä kasvattamaan. Ja vaikka myöhemmin aikuisiälläkin välimme olivat jopa riitaisat siksi, että olin hänelle aivan kauhea koska minuun sattui. 

 

Tiedän kaiken korjaamiseen menee aikaa ja olen oppinut hieman löysäämään. En aikuisälläkään ollut valmis vastaanottamaan häneltä minkäännäköistä kritiikkiä, koska koin etten pahemmin muuta saanutkaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että sain minä myös häneltä muutakin, vaikka pääasiassa sainkin osakseni kylmää kyytiä ja pakastimeen tungettuja tunteita. Kun olin 5 vuotias äitini kulki kanssani sairaaloiden välillä kaupungista toiseen perussairauteni vuoksi. Oli tutkimuksissani mukana ja matkusti vielä siskoanikin viimeisillään odottaen kanssani toiseen leikkaukseeni turkuun. Useimmat äitini silloin soittamat bändit ja artistit ovat yhä minunkin lemppareitani. Vaikka jotkut herättävätkin huonoja muistoja tai nostattavat surun tunteita, on suurin osa äidin omista yksin kuuntelemista kuitenkin minun hyvä muistoni hänestä. Äitini rakasti Sandraa ja Moderntalken bändiä joita luukutti kolmiossamme siskoni isän ollessa poissa ja silloin hän hymyili hieman. Ja minunkin oli hieman helpompi hengittää. Vielä ensimmäisen luokan alulla minulla oli pari ystävää jotka kävivät joskus meillä kylässä mikä oli kyllä erittäin korostetun harvoin. Silloin kun siskoni isä ei ollut kotona me saimme pukea ystäväni kanssa aikuisten hienot kengät jalkaan ja pukea mekkoja päällemme. Lainasimme myös koruja viimeistelemään asukokonaisuuden ja pidimme tanssiesityksiä moderntalkenin you're my heart and soul biisin soidessa taustalla. Kertoja oli muutama, mutta ne olivat minulle niin tärkeitä että jäivät lapsuudestani aikalailla parhaimpina hetkinä mieleen. Äitini oli läsnä, muutoin kuin velvollisuudesta. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta se oli minulle tärkeää. Silloin sain olla lapsi, leikkivä ja huoleton. 

 

Kun minua jo ensimmäisen luokan alussa kiusattiin niin rajusti, että leikkaukseni jouduttiin tekemään uudelleen äitini oli se, joka otti yhteyttä kouluun. Muutamiakin kertoja. Lopetin kuitenkin puhumasta kiusaamisesta kolmannen luokan jälkeen,ellei sitä aikuinen itse huomannut. En halunnut muiden perheessä tietävän asiasta. Ylä-asteella minun oli pakko kertoa, sillä terveydenhoitaja uhkasi kertoa viiltelystäni enkä voinut ottaa sitä riskiä. Silloinkin äiti soitti kouluun, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Myöhemmin sain tietää hänen salanneen asioita puolestani, jotta välttyisimme riidoilta kotona. Tämä kuitenkin mahdollisti mm syömishäiriön kehittymisen, viiltelyn jatkumisen ja itsetuhoisen käytöksen. Niin. 

 

Mutten laske syytöksiä hänen päälleen liikaa, myös hän on joutunut vastaamaan valinnoistaan ja teoistaan. Kysyisin ympäriltä olleillta jos voisin ja haluaisin, miten he aina vain unohtivat ne lapset perheessä. Minut. Ja myöhemmin siskoni. Äitini oli uhri ja muistan kuulleeni usein hänen ja ystäviensä keskusteluja. Kyllä mutta me olimme pieniä ja viattomia. Tiedän, ettei silloin ollut niin hyvää lastensuojelua kuin nykyään, mutta korostaisin ehdottomasti ajatusta siitä, että jonkun olisi pitänyt puuttua. Perheestämme tehtiin yksi ainoa lastensuojeluilmoitus joka koski äitini vapautta mennä ja miehensä hallitsemista. Kotona pitämistä ja rajoja. Kyllähän se meihin lapsiinkin liittyi koska äidin voinnista siinä oli kyse , mutta ei meitä lapsia edes kuultu. Saati että äitini olisi annettu yksin ja rauhassa keskustella kun kumppani painosti itsensä mukaan. Monia virheitä tapahtui. Monia ehkä inhimillisiäkin virheitä, koska kukaan ei puhunut. On kuitenkin aikuisen ja aikuisten tehtävä pitää huoli siitä, että lapsella on turvallinen ympäristö.

 

Ehkä minun kanssani hän olisi vielä voinutkin lähteä, mutta siskoni syntymän jälkeen lähteminen oli aina vain vaikeampaa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen saanut pikkusiskon itselleni. Siitä, että vaikka jouduin ottamaan lapsena liikaa vastuuta ja aikuisällä itse pakenin,on hän yhä minun parhain ystäväni. Minun tukeni ja turvani. Hän on se johon minä luotan ja se johon hänen toivon voivansa aina luottaa ja tukeutua. Hän on yksi minun elämäni kallioista. Vaikka olimmekin minun poismuutettuani etäisemmät, koska voin niin huonosti hän on silti rakastanut minua eikä koskaan ole minua syyttänyt turhasta. Hän ei koskaan hävennyt minua.

 

Kun vanhoista tv-sarjoista puhutaan, minä muistan meidät kolme. Minut, siskoni ja äidin. Haluaisin muistaa sen aina niin, onnellisia hetkiä eikä etukäteen pelättyä elämää, ilmapiiriä joka kuitenkin vallitsi kun tiesimme jokainen jollain tasolla sen olevan vain hetkellistä. Hetki onnea, kunnes ovi humalan tai yleisen pahantuulisuuden jäljiltä avautuu. Huuto ja itku ja kolmioiden seinien sisällä ei tullut vain käymään vaan jokakerta jäädäkseen. 

 

Henkilöitä tarinoiden takaa avaan myöhemmin erillisesti sillä jokainen heistä on elämäni isoin vaikuttaja, elämäni naisista. 

 

Avioliittoja ja epätoivoisia uskomuksia onnesta.

 

Minä uskoin avioliiton kestävän ikuisesti. Yksi ja ainoa oikea. Hän. Luulin jälleen saavani edes vähän onnea ja rakkautta. Ehkä hän omalla tavallaan rakasti minua. Useimmiten kuitenkin nyrkillä ja pettämällä. Liitto oli myrskyisä ja räiskyvä jo alusta asti. 

 

Hän oli puhelias, osasi kehua ja kannustaa. Tapasin hänet kun jouduin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle kun 19-vuotiaana roikuin parvekkeen kaiteella lääketokkurassa ja mietin vain, etten kestä enempää. Olin rikkinäinen ja helposti vietävissä. Uskoin jälleen, että kaikki korjaantuisi. Sisimpäni huusi; hyväksy minut.

 

Hyvin nopeasti minä muutin toiseen vieraaseen kaupunkiin, en tuntenut ketään. Kaupunki oli kiva ja kaunis ja mietin, että vihdoin voisin aloittaa alusta.

 

Olin jälleen väärässä ja tappio tarkoitti jälleen musertumista ja polvilleen putoamista.

 

Putosin polvilleni kirjaimellisesti eteesi, rukoilin armoa sinun käskystäsi. Puukko niskallani ei antanut armoa. Isä meidän rukous; saatanan noita. Minä en muistanut perusrukoustakaan ja minulla oli paikka helvetissä saatanan huorana. Minä en enää kyennyt itkemään, rukoilin sinulta armoa niin kauan, että ajantajuni katosi. Leijuin itseni yläpuolella ja surin. Surin sitä miten annoin tälläisen tapahtua jälleen. Miksi uskoin ihmisiin. Miksi annoin itseni kadota jokaikinen kerta. Pirstaloiduin jälleen, mitä minusta kohta olisi jäljellä. Murtuneet kylkiluuni muistuttavat minua yhä sinusta. 

 

Toisinaan hän itki. Itkien pyysi anteeksi, silloinkun minä olin valmis lähtemään. Enkä minä lähtenyt. Vajosin vain syvälle itseeni ja kuljin pimeässä, kuin horroksessa yritin selvitä päivistä ja odotin. Odotin jotain, millä pelastaa itseni. Odotin kuolemaa, odotin pelastajaa. Sellaista ei ollut. Oli vain hän ja hänen ailahteleva mielialansa. Joskus uskoin yhä hänen rakastavan minua ja lyömisen loppuvan.

 

Saimme tyttären, minä valvoin kun hän nukkui. Minä suoritin ja vahdin. Valvoin 4 kuukautta peläten. Halusin lähteä ja pitää lapseni turvassa sinulta, turvassa sellaiselta elämältä. Lapsen sairastuttua ja sairaalaan jouduttua en enää kestänyt. Halusin vain pois, ajattelin ettei lapseni enää tarvitse minua. Huonommuus ja viha itseä kohtaan saivat minut uskomaan etten pärjää äitinä mitenkään. Halusin lapselleni paremman elämän ja sellaisen hänelle sainkin myöhemmin. Mutten itselleni, oli musertavaa luopua lapsestaan, mutta oli siirrettävä omat tunteeni johonkin unholaan. Rakastin tyttöäni, sitä pientä prinsessaani. Sinä toitotit kuinka huono minä olin, kuinka äitiyteni on niin kamalaa ja kuinka teen tyttärestäni samanlaisen huoran kuin minä itse olen. Toisinaan sinä kerroit kuinka tiedät minun yrittäneen parhaani. Olin hämmenyntynyt ja sekaisin, kumpaa sinua uskoisin.

 

Eromme jälkeen muutin hetkeksi takaisin kotikaupunkiini. Tunsin oloni yksinäiseksi ja eksyneeksi. Avioreron harkinta ajan kuluessa loppua kohti emme eronneetkaan. Emme vielä. Minä vajosin mukanasi huumeiden maailmaan. Löysin maailman jossa tunsin tuskani helpottavan hetkeksi. Se oli vain hetkellistä. Tunsin olevani normaali, ADHD- oireeni ja impulsiivisuuteni tasoittui stimulanteilla ja amfetamiinilla. Aloin nähdä maailman eri tavalla. Sain hoidettua arjen ja tunteeni pysyivät hallinnassa. Äkkinäiset päätökseni ja säntäilyni loppuivat ja pääni tuntui tyhjemmältä kuin koskaan, ne miljoonat välilehdet sulkeutuivat ja sain jäsennettyä ajatukseni. 

 

Sain kipukohtauksia, mutta yhteiskunta jätti minut pulaan. Tutkimuksia ei tullut, mitään ei koskaan tapahtunut tai sain kuulla kaiken johtuvan masennuksesta. Olin useita kertoja sairaalassa öitä turhaan, säälistä. Eivät he minua uskoneet. Aloinkin jälleen masentua ja valua synkkyyteen josta oli vaikea päästä pois. Olin maailmassa jossa varjot olivat arkipäivää ja muistot söivät minut elävältä. Olin mieleni vanki. Hän keksi ratkaisun, jos kipuni katoaisivat voisin saada mieleni kuntoon. Sainhan minä. Hetkittäin. Bubrenorfiinikoukkuni alkoi nopeasti. Olin kivuton mutta ajatukseni eivät todellakaan olleet pidemmän päälle enää selviä, erittäin sumuisia. Pystyin kuitenkin puhumaan enemmän kuin ennen. 5 vuotta kului nopeammin kuin osaan ajatella. Koska olin tokkurainen ja väsynyt, käytin myös piristeitä. Tänä aikana ehdimme erota monesti ja löysin uuden miehen. Alkoholistin, joka yritti kyllä monesti lopettaa. Jos juominen jäi käytimme kyllä yhdessä kaikkea muuta. Päivät kuluivat nopeasti ja minun kipuni oli usva ympärillä. Sattui muttei niin paljon. Pääsin osittain pakoon, aiemman elämäni tuskaa. En halunnut elää niin. En halunnut elää päivittäin sekaisin, piilossa maailmalta.

 

Kaikki ensimmäisetn aviomieheni väkivaltaisuus ja henkinen tuska seurasivat minua siinä missä kaikki muukin mennyt. Olin oppinut tuntemaan ihmisiä uudessa kaupungissa jonne olin muuttanut kotikaupungistani takaisin. Opein mistä sai huumeita ja opin sen elämän jota en ikinä halunnut. En istunut kämäisessä yksiössä piikki kädessäni enkä sekoillut ympäriinsä. Elämäni vaikutti muiden silmissä normaalilta. Minä osasin peitellä käyttöäni lähes loppuun asti ihmisiltä joiden en halunnut tietävän. Minä katosin ja hiljenin. Vetosin masennukseen, väsymykseen. Oli pysyttävä kotona.

 

Paniikkikohtaukset ja ahdistus alkoivat olla jokapäiväistä. Minussa oli rikki moni osa. Minä tunsin itseni hajonneeksi robotiksi. Miten korjata itseni. Psykiatrian osastosta muodostui turvapaikkani, hakeuduin monesti hoidon piiriin, makasin sairaaalassa kun olin jälleen yrittänyt itsemurhaa. 

 

Menin naimisiin. Jälleen. Kaiken piti olla paremmin. Kaiken piti järjestyä. Hän tuki minua, kertoi rakastavansa. Toi ruokaa sänkyyn kun en kyennyt kuin tuijottamaan kattoon dissosiaatiotilojeni ollessa pahimmillaan. Leijailin muistoissani, tuntui etten saanut itseäni maadoitettua, katsoin itseäni katon rajasta. Sitä nuorta naista joka oksensi stressistä ja kivusta. Sitä naista joka yritti uskoa, vaikka tiesi kaiken olevan valhetta. Suurin valhe oli toivo. Hyvin äkkiä päihteet tulivat aina takaisin kuvioihin kun ystäväni syötti minulle rauhoittavia kun olin jo omani jakanut muille tai syönyt ne itse. Naisesta tuli pitkäaikaisin ja parhain ystäväni. Tilanteeni muuttui radikaalisti kun traumaoireiluini ja adhd-oireluni paheni. Aloin taas tehdä äkkinäisiä päätöksiä ja olin levoton. Ystäväni asui tien toisella puolella. Saimme yöllisiä inspiroita, puhua pälätimme yömyöhään ja otimme toisistamme kuvia. Pelasimme lautapelejä. Sitä minä olin kaivannut, ystävää jolle puhua. Ihmistä joka hyväksyy minut ja ymmärtää minua. Olisinpa ollut selvinpäin.

 

Häämme aikoinaan olivat pienet ja rauhalliset, ei ollut prinsessa mekkoa tai hääjuhlia. Maistraatti kutsui jälleen. Olimme paperilla naimisissa ja minä mietin, miksi vitussa tein tämän. Uskottelin itselleni päivittäin tehneeni oikean ratkaisun. Viikko häidemme jälkeen pahoinpitelit minut niin, että poliisit saapuivat paikalle. Jouduimme häämatkalle putkaan. Olin haavoilla ja mustelmilla herätessäni ja minua syytettiin törkeästä pahoinpitelystä, koska olin puolustautunut, sekä käyttänyt itse väkivaltaa tilanteessa jossa sinä et enää minussa roikkunut kiinni. Todistivathan poliisit tilanteen kun he pitivät sinua paikallaan kun rimpuilit ja huorittelit minua, enkä minä enää kestänyt. Olin saanut tarpeekseni jatkuvasta väkivallasta ja sinun allasi olemista. Kun huusit tappavasi minut, minä potkaisin sinua. Suoraan päähän. Pääsin elämäni ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kerran putkaan. Hänelle ei jäänyt vammoja, jälkiä eikä minkäänlaista vauriota. Pääsimme pois samaan aikaan, emmekä koskaan menneet oikeudenkäyntiimme. Minä sain uhkasakon jonka jouduin myöhemmin suorittamaan vankilatuomiona. Sinun sakkosi oli maksettava ensin, sinun huumevelkasi veivät minun kaikki rahani samoin kuin ne lisää hankitut myrkyt joita itseemme vedimme päivittäin. Sinä aloit käyttämään niitä suoneen. Minä en halunnut, vaikka yritit usein pakottaa. 

 

Kerran erehdyin kauppareissulla bussiaikatauluista, löysin sinut kotoa makaamassa lattialla. Jouduin elämäni ensimmäisen kerran elvyttämään ihmisen. Oman aviomieheni.

 

Olit kostoksi reissuni kestosta ottanut yliannostuksen minun lääkkeitäni joita löytyi ympäri lattioita, myöhemmin pillereitä laskiessani huomasin ettei niitä juurikaan ollut hävinnyt. Kun olin soittamassa äidillesi ja avasin kännykkäsi näytön, pomppasi eteeni viimeisenä katsomasi sivusto; "kuinka monta ottaa jotta ei kuole". Et halunnnut tehdä itsemurhaa, kiristit minua. Et kuitenkaan ottanut huomioon muiden lääkkeiden ja päihteiden yhteisvaikutusta. Makasin lamaantuneena ja mietin miten julmia ihmiset voivat olla. Hajosin yhden osan lisää.

 

Jossain kohtaa aviomieheni joka oli alkanut jälleen juomaan alkoi vahtia ja määrätä menemisiäni. Hän käytännössä lukitsi minut kotiini jollen ottanut häntä mukaani. Kävin sitten kaupassa tai lastani katsomassa kun olin selvänä se oli väärin. Oli niin väärin, ettei hän saanut olla mukana. Jokainen ihminen jonka tunsin oli minulle huonoa seuraa, oli tehnyt jotain mistä hän ei pitänyt. Minä alistuin jälleen. Hetkittäin kaikki oli hyvin. Kunnes levottomuuteni iski niin kovaksi, etten kyennyt vain leikkimään kotirouvaa, istumaan kotona katsomassa miten toinen juo. 

 

Aamuisin kuulin kaljatölkin avausäänen ja se muistutti minua isästä. Aloin vihata ääntä, tiesin aina että päivä ei tulisi olemaan hyvä, turpaan tulisi. Mietin usein, että löisipä hän minut tajuttomaksi ja tappaisi. En halunnut kuolla hitaasti tietäen kuolevani, halusin kuolla nopeasti ja kivutta. Mutta lupauksistaan huolimatta hän ei koskaan saanut minua hengiltä. Vahinkoa hän kyllä sai aikaan, niin paljon että makasin sairaalassa polvestani kaikki osat rikkinäisenä ja naama verta vuotaen. Niin paljon vahinkoa ja niin paljon surua. Jälleen henkinen tappio. Tunsin itseni toivottomaksi ja typeräksi. 

 

Miksi taas, miksen koskaan oppinut. En tiennyt silloin toistavani traumojani. En tiennyt pakkotoistosta, enkä siitä että yritin alitajuisesti korjata rikkinäisiä osiani joita minulle lapsena muodostui. En tiennyt. Ei se olisi ehkä mitään helpottanut vaikka olisinkin tiennyt, kun en ollut vielä valmis parantumaan, mieleni vaelsi syvissä vesissä ja olin jumissa osieni keskellä. Mistä aloittaa ja mitä korjata ensin, jotten menisi enempää rikki. 

 

Minä olin väsynyt, matkani olisi voinut päättyä monesti mutta selvisin aina. Jokaikinen kerta heräsin ja palasin rajoilta tähän maailmaan. En saanut itseäni hengiltä. En edes silloin kun iskin itseeni lääkkeitä niin, että vajosin 3 vuorokaudeksi tajuttomuuteen. Minä vain heräsin. Muutaman pvän päästä makasin verenmyrkytyksessä tulehdusarvojen ollessa liki 600 ja kuumeeni huidellessa neljääkymmentä. Minun olisi pitänyt kuolla. Mutten kuitenkaan vieläkään kuollut, en päässyt pois. Loppuelämäksi sain kuitenkin hermovaurioita ja kivut muistuttamaan teostani. Olin hämmentynyt ja mietin miksen kuole, miksi minä aina palaan. Uskoin, että olin helvetissä. En siis pääsisi koskaan pois. Ainoa pakopaikkani oli oma mieleni, usvainen ihmemaa, mikämikämaa jossa pystyin lentämään.

 

Toisen aviomieheni harjoittama väkivalta oli lähes päivittäistä. Kun alkoholia oli kulunut tarpeeksi hän näki minut lähes paholaisena joka teki kaiken väärin, olin pahuus itsessään. Aloin uskoa olevani pahin kaikista, vaikka yritin luoda ympärilleni hyvää. Mielistelin ja alistuin. Kadotin itseni näytellessäni sellaista kilttiä ihmistä, kyllä minä tottelen. Kuin koira niinikään, tarvitsin ilmeisesti silti koulutusta. Nyrkillä hiljentää vaikeimmankin rakin, turha räksyttää tai ulvoa. Monesti uhkasin lähteä ja sinä katsoit minua kuin olisin puhunut sinulle hepreaa. Lähtisitkö, miksi kun kaikki oli hyvin. Tarjosit lisää huumeita ja minä unohdin hetkeksi, miten kipeää kaikki olikaan. 

 

Kun hän käytti pelkästään huumeita hän ei ollut niin väkivaltainen. Pahin kaikista oli alkoholi, silloin hänestä tuli vainoissa elävä hirviö joka jahtasi minua ympäri kaksiota, juoksimme kunnes minä jälleen putosin ja annoin sinun lyödä. Uskoin selviäni helpommalla niin. Ja mietin, miten minä puukottaisin sinut hengiltä, miten minä karkaisin enkä koskaan tulisi takaisin. Kyllähän minä myöhemmin lähdinkin. Kolmannen kerran jälkeen minua ei enää huolittu turvakotiin, jollakulla muulla saattaisi olla enemmän tarvetta paikalle. Huuli veressä ja paikat rikkinäisenä minä poistuin naisen luota, enkä tiennyt minne mennä. En voinut jäädä enkä palata hänen luokseen. Soittaessani äidilleni itkien ja anellen hänen päästävän minut edes yhdeksi yöksi turvaan hän kieltäytyi. Jäin täysin yksin. Kävelin 20 kilometriä sekavana kaikesta, kunnes auto pysähtyi viereeni ja kysyi tarvitsenko apua. Hän vei minut kotiin. Hänen luokseen. 

 

Sinä halasit minua, lupasit muuttua ja olla parempi. Enkä minä enää uskonut sinua, mutta olin hiljaa. Minun oli vain totuttava siihen, en minä nähnyt enää muuta enkä tiennyt sellaisesta normaalista elämästä. En ollut koskaan tiennyt, en ollut nähnyt sellaista enkä uskonut sellaiseen. Koin ansaitsevani kaiken mitä minulle tapahtui, sopeuduin ja vajosin. Niin syvälle, että kesti vuosikymmeniä nousta. Nousin kuitenkin hiljalleen.

 

Ehkä noin kolme vuotta eromme jälkeen sain tiedon kuolemastasi. Sinut löydettiin kuolleena parakin lattialta. Olit lojunut kuolleena kolme päivää kun apua ei uskallettu päihteiden vuoksi soittaa.

 

Kaikesta huolimatta en olisi toivonut sinulle niin tuskaista kuolemaa, enkä kipua. Silti olin salaa helpottunut, muttei sellaista voinut ääneen sanoa.

 

Myöhemmin minulla diagnosoitiin vakava destruktiivinen masennus, epävakaa persoonallisuus ja monimuotinen syömishäiriö sekä paniikkihäiriö. Ja siitä myöhemmin sain diagnoosin; kompleksinen PTSD. Olin useasti traumatisoitunut, lapsesta lähtien. Pääsin psykoterapiaan ja sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen ja elämäni alkoi tasaantua. Sitä ennen kuitenkin ehti tapahtua paljon niin paljon, etten kykene kaikkea kertomaan tai kirjoittamaan kaikesta niin etten katoaisi jälleen. On vaikea yhä ymmärtää miten paljon pahaa annoin itselleni tapahtua, vain koska minä luulin ansaitsevani vain sellaista kohtelua. Järjellähän tiesin, ettei sellainen voinut olla oikein. Mutta tiesin jo lapsena, etten ollut ansainnut muuta. 

 

Osani oli alistua, nöyrtyä ja sopeutua. Oli turha valittaa omista valinnoistaan tai hakea apua, koska olin

itse itseni tilanteisiin ajanut. Niin he sanoivat. 

 

                                                                     ISÄ

 

Kolmikirjaiminen sana. Yksi sana. Minulle sinä et ollut isä etkä turvallinen aikuinen.

 

Tuo vieras ihminen, joka päätti etten kuulu hänen elämäänsä. Valitsi kaiken muun, muttei minua. Mies joka tuhosi minut ensimmäisenä. Sängyn alla karjuva hirviö jonka käsiä lennän Liisan lailla karkuun. Sinä olet kuningas jonka valtakunnassa vallitsi hiljaisuus, väkivallalla sinä itsesi esiin toit. Ei ollut tytärtä joka olisi ollut prinsessa. Isän tyttö. Eikä siellä vallinnut järjestys tai tasa-arvo. Tyrannin lailla juoksit perässämme syviin luoliin. 

 

 

Sinunlaisesi ihminen. Kuuluiko isän olla sellainen, hän mietti iltaisin kun kuunteli hiljaa sen uuden isänsä ja äitinsä tappelua hänestä itsestään. Kukaan ei halunnut sinua, ei sillä tavalla kuin heidän olisi kuulunut.  Kunnioita vanhempiasi,niinhän sanoi raamattu. Minun olisi pitänyt kunnnioittaa ihmistä joka hukutti minut suohon ja ihmisiä joiden armoille hän kylmästi jätti minut. Minun olisi pitänyt ja pitänyt. Siittää kyllä voi, mutta  vastuunkantamisen voi jättää lapselle itselleen. Etsin vuosia itsestäni reset nappulaa, äiti miksi synnytit minut. Miksi annoit heidän tahrata minut. 

 

Meillä jokaisella on todistetusti biologinen isä, se sellainen jonka geenejä kannat itsessäsi. Minä en olisi suostunut kantamaan sinulta yhtäkään, hyi miten minä häpesin itseäni,koska häpesin sinua. Jos olisit kävellyt minua vastaan väkijoukossa olisivatko geenisi toimineet, olisitko enää tunnistanut tytärtäsi. Minä uskon, että olisit kävellyt ohi. Lähimpään kaljakauppaan ja sieltä kumppniasi hakkaamaan. 

 

Minä kyllä muistan sinut. Keltaisen sävyisen ihosi kun makasit sairaalassa aivokuolleena. 15-vuotias tyttäresi seisoi vierelläsi äitisi kanssa odottamassa kuolemaasi. Asiat joita muistin sinun minulle tehneen saivat myöhemmin pitämään sinua saastaisena pelkurina. Sinä pakenit enkä minä saanut oikeutta. Sinua ei enää ollut eikä kukaan antanut minulle vastauksia. Jätit jälkeesi hiljaisen kärsimyksen joka kulki perässäni kuin varjo yötä päivää. Likainen ääni ja häpeän tunne. Kipua ja sairastuneen tyttären, sellaista jätit jälkeesi. 

 

Ruumissäkistä revit itsesi ulos painajaisiini, joissa kysyt siltä pieneltä tytöltä syytä sinun tappamiseesi. Sinä teit niinkuin sinun oma isäsi, tapoit itsesi niinkuin se olisi ollut suurikin uhraus meille kaikille. Sinä et sentään ollut palasina junan alla, eikä äitisi joutunut tunnistamaan sinua palasista raiteilla niinkuin sinun isääsi.  Mutta sinä turmelit oman tyttäresi, sait hänet vihaamaan itseään ja elämää. Minä en halunnut vihata sinua,ei vanhempiaan saa vihata hehän ovat sinun tukesi ja turvasi. Olet heistä syntynyt. Kyllä minä tiesin, että tekosi oli väärin, tiesin ettei sellainen kuulu isän ja lapsen väliseen suhteeseen tai vuorovaikutukseen. 

 

Ymmärrän aiheuttamasi yhteyden niihin aikuisiällä muodostettuihin parisuhteisiin joissa kumppanini oli niinkuin sinä. Ainoa ero oli, etten ollut enää lapsi, ei aikuistakaan  saa raiskata, eikä pitää nyrkillä tapettavavana huorana vain koska voi. Sellainen minusta tuli, en tiennyt muusta, eihän minulle kukaan kertonut, enkä minä puhunut. Hiljaisuus jätti jälkeensä henkistä murhaa ja puhumattomuuden aiheuttamat haavat olivat tulehtuneet ja levittäneet minuun näkymätöntä syöpää. Valuin hiljalleen elämään jossa alkoholi ja huumeet toimivat sytostaattina, kipukin katosi hetkeksi. Kunnes siitä tuli niin kestämätöntä että jälkeläisei räjähti. Hän räjähti sohvalle huutamaan muistaessaan kaiken, sellaisenkin jonka oli mielensä syvimpiin tunneleihin pirstaleisiksi osiksi piilottanut. 

 

Minusta tuli hiljainen hyväksyjä, äitini kaltainen sopeutuja.  Nainen nyrkin alla, henkisen väkivallan täyttämät päivät ja ne seksuaalisen väkivallan turmelevat aivot eivät kestäneet kärventymättä.

 

Ja he kysyvät, miksi hän sairastui ja  miten hänestä tuli tuollainen? Istuisitko hetken silloisen mieleni keskelle, katsoisitko miten sinua satutetaan kerta toisensa jälkeen.  Lamaantuneena et enää voi etkä halua kuin irtautua kehostasi ja paeta. Ikävä kyllä se paennut osasi katsoi kaikkea katonrajasta ja muistikuvia syöpyi eteesi hapon lailla silmiin polttaen. Likainen nainen.

 

Liisa leijui ihmemaahan jossa häneen ei koskenut kukaan, jossa korttisotilaat saivat turpaansa. Siellä hän piti puoliaan, oikeassa elämässä uskoin ansaitsevani kaiken mitä minulle tapahtui.

 

Kun alitajuisesti yritin korjata minussa olevia sirpaleita minä löin itseni jokakerta maahan uudelleen. Upposin syvälle suohon, sieltä nostin itseäni niin kauan että oli vaikea nähdä enää muuta. upottava suo jonka keskellä löyhkäsi muiden päälleni tunkema mätä. Vaikeinta oli ja on ollut antaa itselleen anteeksi, olisin valinnut toisin. En kuitenkaan osannut enkä välittänyt silloin.

 

 

Isä, kirjoititko otsaani permamenttitussin lailla jämähtäneen tekstin. Rikkinäinen.

  Ole hyvä ja kiduta. 

 

 

 

 

En aio valehdella, olen halunnut kuolla jo lapsesta asti.  Uskoin kuoleman olevan rauhaa ja värikkäitä hattaroita. Läheisiä ja perhe, kaikkea mitä en täällä kokenut tai osannut ottaa vastaan. 

 

 

Havahduin nuoruusvuosina pohtimaan mahdollisuutta siihen, että olenkin oikeasti kuollut. Muut ihmiset vaeltavat kanssani kärsien ja sinun oppisi on olla siellä. Niin alhaalla, että uskoit ettei alemmas voi pudota.  Olen matkani varrella kääntänyt teorioita ylösalaisin niin monesti, että lakkasin vuosia sitten laskemasta. Niin monia aamuja jolloin oikeasti toivoin, että olemassaolollani on merkitystä ja sille ja kaikelle on jokin edes vähän järkeenkäypä selitys., enkä ole kärsinyt kaikkea tuskaani turhaan.

 

 

Lopetin turhan haaveilun jo lapsena, mitäpä minusta. Niin he olisivat sanoneet jos olisivat tienneet miten taistelin hengissä seuraavaan aamuun.  Ja myös luovutin. Toisinaan elin valheellisella toivollani niin pitkään, että kun kaikki räjähtikin käsiin olin valmis katoamaan.  Puff.  Yksi henkäys ja kipu olisi poissa, minua ei ollut. Olin olemassa oleva, olematon. Nimi paperilla ja vieraat kasvot väkijoukossa. ketään ei kiinnostaisi ja jos kiinnostaisi. kellotaulun numerot ja viisarit liikkuvat eteenpäin elitpä sinä tai et. 

 

Ja jos mietit nyt mielessäsi sitä kuinka kulutin lähes kaiken aikani väärin ja turhaan jos lopputulos on sama tai vielä pahempi. Voin vastata ennen kuin ajatuksesi ehtivät muodostaa sanoja joista tulee niitä kuuluisia klieseitä lauseita. 

 

Kyllä, murehdin varmasti liikaa ja turhaan, kehittelin skenaarioita siitä kuinka kaikki hajoaa kuitenkin . Pelkäsin, toivoin ja rukoilin. Se perimmäinen ja syvin tunne oli kuitenkin sellainen mitä en osannut korjata. Ajatukseni olivat toivon vastakohta jo ennenkuin ehdin avata silmäni . Sängyssäni maaten koin syvää epätoivoa. Tänäänkin, taas tänään minun on noustava näyttämölle. Siihen selviytyjän rooliin johon itse ei ikinä uskonut. On todella surullista tajuta, miten tämä elämä tuntui heittävän eteen vain esteitä ja julmia kohtaamisia. Olin kuin marionettinukke, ilman omaa tahtoa ja löysässä hirressä keikkuen  elin vuodesta toiseen. 

 

 

Ja nyt istun tätä kirjoittamassa.  Epätoivon hetkiä kyllä löytyy yhä, mutta ei tekoihin muodostavia. Epätoivo on vaihtunut toivoon, siihen ajatukseen ettei kenenkään enää tarvitsisi minua hyvästellä niin. Kun kaikki vuoteni ja se aika jota elämäksi kutsutaan olivat niin toivottomia ja synkkiä, että sinut synnyttänyt nainen istuu sairaalavuoteellasi pikkusiskosi kanssa, kun sinä olit jo kuollut vain kroppasi koneissa ja putki suussasi. 

 

 

Enää ei tarvitse soittaa lähiomaiselle ja kertoa etten jaksanutkaan. Hyvälle ja niin  uskolliselle aviomiehelle ei tarvitse soittaa, joka jo puhelun alun kuunnellessaan  toteaa vain avioeron olevan tulossa. Vetäkää ämmä koneista niin pääsenpähän siitäkin. kyllä, niin tärkeä minä joillekin olin. Edes kuolemani kaiken heidän julmuutensa jälkeen ei herättänyt minkäänlaista tunnetta. Minä olin olemassa, tyhjä, arvoton ja olematon. Useimmille olit olemassa vain koska Jumala tai erehtymätön universumi oli tehnyt virheen ja putosit roskakuilun kautta paskaiseen ympäristöösi.  

 

Pakoon ei päässyt, ei kuolemalla, huumeilla eikä millään muullakaan tavalla. Jokaisena aamuna jouduit pettymykseksesi huomaamaan, että olet yhä täällä. Hyvät lähtevät ensin pahimmat jäävät tänne mätänemään ja rämpimään. Voi kiitos kaunis, enhän minä vielä kokenutkaan, että minä olin kaikista pahin. Kiduttakaa ja hallitkaa. Minun tehtävänikö oli olla sinun nyrkkeilysäkkisi, allasi makaava ihmisraunio joka oli keholtaan kaikkea muuta kuin haluttava,mutta niinä rakkaudeksi kutsuttuina hetkinä se kuitenkin kelpasi vallan hyvin. Toisinaan toisissa suhteissa yöstä olisivat loppuneet tunnit kesken. Niin paljon minä kaiken jälkeen itseäni arvostin, annoin sinun viedä sieluni pimeään kehostani puhumattakaan. 

 

 

Joskus kuulee sanottavan, että itsepähän olen sellaiseen elämään suostunut., typerä huora. Voi olisin ostanut itselleni mieluusti ehjän mielen ja kehon jota niin moni ei olisi hakaten ja julmuuksillaan rakastanut.

 

Minä toistin lapsena opittua elämääni olin osaani sopeutunut teuraalle menevä lammas,. kaikki se vain koska minä en välittänyt, koska he rikkoivat minut läpikotaisin silloin kun olin vielä  ehkä viaton. uskoin sen kaiken; sinä olet syyllinen. Se olemassaoleva tunteitasi pakeva olematon.  

 

Tämän ajan tuho  saa ihmiseet murtumaan niin pieniksi paloiksi toistensa alle, ettei ulosppäsyä näy tai tunnu olevan. Meitä pakoon yrittäneitä on liikaa ja heitä jotka eivät aamulla täällä herännneet.  Uskon myöös siihen, että on myös meitä, elämästään selvinneitä jotka jonainpäivänä jakavt maailmalle kaiken. Tai ovat jakamatta ja jatkavat eteenpäin. 

 

 

Minä tahdon vain, ettei minun traumani, ole enää minun, päästä eteenpäin.Etten minä sinä tai hän ikinä koskaan jatkaisi kokemaansa muiden koettavaksi.  

 

 

Minun toiveeni? Älä oikeuta julmuuttasi turhaan, vain koska joku vuosisatoja sitten aloitti meidän tiemme.

Sukupolvien traumankierteen.